22. heinäkuuta 2017
Taidenäyttelykäynti
Keväällä 2017 Kokkolaan saapui Klassikot kiertueella-näyttely.
Marssin heti näyttelyilmoituksen kirjastossa huomattuani Rehnlundin museoon katsomaan, miltä Helene Sjärfbeckin öljyvärimaalaus "Toipilas" nyt näyttää ja tuntuu. Suhteeni maalaukseen on pitkäaikainen ystävyyssuhde. Aikaisemmin tapasimme useimmin taidekirjojen ja kuvien välityksellä, nykyisin käyn tervehtimässä teosta luonnossa aina kun se on mahdollista.
Taiteilijana Helene Sjärfbeck on suomalaisista maalareista minulle läheisin. Pidän hänen töistään, niiden rauhallisuudesta, seesteisyydestä, kuulaudesta ja harmoniasta. Vaikka "Toipilas" ei maalauksena edustakaan sitä Sjärfbeckiä, mikä eniten puhuttelee, edustaa se kuitenkin itse Heleneä ja koko hänen kunnioitettavaa tuotantoaan.
Katkelma 1904
Joitain kuvia katsellessa tulee jokin tunne tai saa kiinni jostain, jolle ei ole sanoja. Taide astuu esiin silloin, kun sanat loppuvat. Se kai on mielestäni taiteen tehtävä. Kaikkea ei voi puhua ja selittää. Taide avaa muita kanavia.
Toipilasta Kokkolassa katselessani näen rauhan, pysähtyneen päivän ja kevään valon. Hassua sanoa, mutta näen ensimmäistä kertaa, miten voimakkaan vaaleanvihreä pikkutytön käsissään pitelemä oksa on. Se suorastaan pomppaa kuvasta. Tulee olo, että onkohan sitä jotenkin restauroitu....Vihreän kirkas sävy melkein jopa häiritsee aikaisempaa muistikuvaa. Miten en ole aikaisemmin reagoinut siihen......?
Toipilas 1888
Toipilas on ollut minulle aina surumielinen maalaus, vaikka sen on selitettykin edustavan uuden kevään ja uuden alun tuloa. Lakanat, joihin lapsi on kääriytynyt, kertovat, että hänet on kannettu tuoliin, vointi on siis hyvin heikko. Lapsi katsoo versoa kuin tietäen, ettei ehkä tule näkemään sen kasvua loppuun. Kuvassa lapsi on selvästi aikuisen huoneessa, jossa häntä ei ole huomioitu. Leluja tai muitakaan lapsen viihtyvyydestä huolehtimiseen viittaavia esineitä ei näy. Liekö lapsi edes omassa kodissaan, vai onko hänet tuotu kylmästä palvelusväen mökistä hetkeksi lämpimämpään herrashuoneeseen? Olenkin ollut hyvin helpottunut tulkinnasta, jonka mukaan teos kertoo toipumisesta ja elämän voimien palautumisesta sekä pitkän talven jälkeisen ilon kokemisesta.
Maalauksen yksityiskohdat ovat kauniita ja kerroksellisia. Ne ovat jo sellaisenaan, teoksesta irrotettuina, pysähdyttäviä. Läheltä tarkastellut yksityiskohdat toimivat omina taideteoksinaan. Toipilas on täynnä toinen toistaan hienompia palasia, joiden kokonaisuudesta merkkiteos syntyy. Niitä katsoessa pääsee aikaan 130 vuotta sitten, Helene Sjärfbeckin vierelle katsomaan hänen siveltimen vetojaan. Uskomatonta miten hyvin maalaus on säilynyt, miten värien pigmentit edelleen hohtavat ja miten maalikerrokset ja siveltimien jäljet ovat havaittavissa.
Sjärbeckin myöhemmät maalaukset ovat kuitenkin minulle sitä kauneinta Sjärfbeckiä. 1900- luvun alkupuolen pelkistetymmät ja väreiltään minimalistisemmat työt ovat aina yhtä viehättäviä. Helene Sjärfbeck muuttui modernimmaksi vanhetessaan, sanotaan. Minusta hän vain keskittyi olennaiseen ja jätti turhan melun pois. Työt henkivät samaa rauhaa kuin Toipilas.
Kun katsoo tätä vuonna 1925 maalattua teosta "Lyhdyn valoa" ja "Toipilas" työn yksityiskohtia rinnakkain, ei voi olla huomaamatta niiden samankaltaisuutta. Värien keskinäinen harmonia, kuulas kerroksellisuus ja viivan käyttö toistuvat sekä isosta työstä irrotetuissa palasissa, että tässä myöhemmässä kokonaisessa työssä. Vähemmästä on taiteilijan ilmaisun pelkistyessä tullut enemmän.
Tyttö veräjällä I 1897-1902
Entä jos tyttö sittenkin selvisi? Parani sairaudestaan ja asettui kymmenisen vuotta myöhemmin uudelleen Sjärfbeckin malliksi. Hän ei ole menettänyt tapaansa sormeilla oksia tuijotellen surullisen näköisenä tulevaa miettien.
Lähteet:
Valokuvat Helene Sjärfbeckin teoksesta Toipilas olen ottanut Renlundin museossa Kokkolassa 2017.
Lyhdyn valoa- teoksen olen kuvannut kirjasta Kultakausi, toim. Markku Valkonen 1989. Wsoy.Helsinki.
Tyttö veräjällä hiili, vesiväri- teoksen olen kuvannut kirjasta Helene Sjärfbeck- Elämä ja taide. Lena Holger 1997. Otava. Helsinki.
Marssin heti näyttelyilmoituksen kirjastossa huomattuani Rehnlundin museoon katsomaan, miltä Helene Sjärfbeckin öljyvärimaalaus "Toipilas" nyt näyttää ja tuntuu. Suhteeni maalaukseen on pitkäaikainen ystävyyssuhde. Aikaisemmin tapasimme useimmin taidekirjojen ja kuvien välityksellä, nykyisin käyn tervehtimässä teosta luonnossa aina kun se on mahdollista.
Taiteilijana Helene Sjärfbeck on suomalaisista maalareista minulle läheisin. Pidän hänen töistään, niiden rauhallisuudesta, seesteisyydestä, kuulaudesta ja harmoniasta. Vaikka "Toipilas" ei maalauksena edustakaan sitä Sjärfbeckiä, mikä eniten puhuttelee, edustaa se kuitenkin itse Heleneä ja koko hänen kunnioitettavaa tuotantoaan.
Joitain kuvia katsellessa tulee jokin tunne tai saa kiinni jostain, jolle ei ole sanoja. Taide astuu esiin silloin, kun sanat loppuvat. Se kai on mielestäni taiteen tehtävä. Kaikkea ei voi puhua ja selittää. Taide avaa muita kanavia.
Toipilasta Kokkolassa katselessani näen rauhan, pysähtyneen päivän ja kevään valon. Hassua sanoa, mutta näen ensimmäistä kertaa, miten voimakkaan vaaleanvihreä pikkutytön käsissään pitelemä oksa on. Se suorastaan pomppaa kuvasta. Tulee olo, että onkohan sitä jotenkin restauroitu....Vihreän kirkas sävy melkein jopa häiritsee aikaisempaa muistikuvaa. Miten en ole aikaisemmin reagoinut siihen......?
Toipilas on ollut minulle aina surumielinen maalaus, vaikka sen on selitettykin edustavan uuden kevään ja uuden alun tuloa. Lakanat, joihin lapsi on kääriytynyt, kertovat, että hänet on kannettu tuoliin, vointi on siis hyvin heikko. Lapsi katsoo versoa kuin tietäen, ettei ehkä tule näkemään sen kasvua loppuun. Kuvassa lapsi on selvästi aikuisen huoneessa, jossa häntä ei ole huomioitu. Leluja tai muitakaan lapsen viihtyvyydestä huolehtimiseen viittaavia esineitä ei näy. Liekö lapsi edes omassa kodissaan, vai onko hänet tuotu kylmästä palvelusväen mökistä hetkeksi lämpimämpään herrashuoneeseen? Olenkin ollut hyvin helpottunut tulkinnasta, jonka mukaan teos kertoo toipumisesta ja elämän voimien palautumisesta sekä pitkän talven jälkeisen ilon kokemisesta.
Maalauksen yksityiskohdat ovat kauniita ja kerroksellisia. Ne ovat jo sellaisenaan, teoksesta irrotettuina, pysähdyttäviä. Läheltä tarkastellut yksityiskohdat toimivat omina taideteoksinaan. Toipilas on täynnä toinen toistaan hienompia palasia, joiden kokonaisuudesta merkkiteos syntyy. Niitä katsoessa pääsee aikaan 130 vuotta sitten, Helene Sjärfbeckin vierelle katsomaan hänen siveltimen vetojaan. Uskomatonta miten hyvin maalaus on säilynyt, miten värien pigmentit edelleen hohtavat ja miten maalikerrokset ja siveltimien jäljet ovat havaittavissa.
Sjärbeckin myöhemmät maalaukset ovat kuitenkin minulle sitä kauneinta Sjärfbeckiä. 1900- luvun alkupuolen pelkistetymmät ja väreiltään minimalistisemmat työt ovat aina yhtä viehättäviä. Helene Sjärfbeck muuttui modernimmaksi vanhetessaan, sanotaan. Minusta hän vain keskittyi olennaiseen ja jätti turhan melun pois. Työt henkivät samaa rauhaa kuin Toipilas.
Kun katsoo tätä vuonna 1925 maalattua teosta "Lyhdyn valoa" ja "Toipilas" työn yksityiskohtia rinnakkain, ei voi olla huomaamatta niiden samankaltaisuutta. Värien keskinäinen harmonia, kuulas kerroksellisuus ja viivan käyttö toistuvat sekä isosta työstä irrotetuissa palasissa, että tässä myöhemmässä kokonaisessa työssä. Vähemmästä on taiteilijan ilmaisun pelkistyessä tullut enemmän.
Entä jos tyttö sittenkin selvisi? Parani sairaudestaan ja asettui kymmenisen vuotta myöhemmin uudelleen Sjärfbeckin malliksi. Hän ei ole menettänyt tapaansa sormeilla oksia tuijotellen surullisen näköisenä tulevaa miettien.
Lähteet:
Valokuvat Helene Sjärfbeckin teoksesta Toipilas olen ottanut Renlundin museossa Kokkolassa 2017.
Lyhdyn valoa- teoksen olen kuvannut kirjasta Kultakausi, toim. Markku Valkonen 1989. Wsoy.Helsinki.
Tyttö veräjällä hiili, vesiväri- teoksen olen kuvannut kirjasta Helene Sjärfbeck- Elämä ja taide. Lena Holger 1997. Otava. Helsinki.
Flanööri
Tehniävän nimenä on flanööri. "Kuljeskele yksin lähiympäristössä ja keskity havaintoihisi."
Lähteet:
Chagall, M. 2003. Teoksessa Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. Toim. Haavikko, R. Gummerus. Jyväskylä.
Forsström, T. 2003. Em. teoksessa.
Haavikko, R. 2003. Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. Gummerus. Jyväskylä.
Mielikuvitusvalokuvat Pixabay.
Mitatarkoittaa.com. Luettu 22.7.2017.
Kuljeskelu onnistuu parhaiten mökillä. Se taitaa olla ainoita paikkoja maailmassa, jossa pääsen seesteiseen olotilaan. Sellaiseen, jossa ei koko ajan mielessä pyöri seuraava tekemätön työ. Täysiaikainen kuljeskelu alkaakin siitä hetkestä, kun astun ulos autosta mökin pihalla. Jo mökin avaimen haku kätköpaikastaan on kiireetöntä kuljeskelua, jonka saattaa keskeyttää havaittu metsämansikka tai kukkaan puhjennut ruusu. Haahusteluksi sitä kutsutaan meidän perheessä.
Sana flanööri voidaankin määritellä kuljeskelijaksi, vetelehtijäksi ja maleksijaksi (mita-tarkoittaa.com). Kaikki taitoja, jotka nykyihmiseltä tuppaavat olla kadoksissa.
Päätin siis tehdä flanöörini ollessani mökillä. Kesäparatiisimme sijaitsee ehdassa maalaismaisemassa peltojen keskellä.
Mökin pihan perällä sijaitsee vanha talli. Tilaa aikoinaan asuttanut läheisen kartanon pehtoori on pitänyt siellä paria omaa hevostaan, joiden kanssa on tehnyt oman pikkutilan työt kartanolle tehdyn työpäivän päätteeksi. Hevoset ovat olleet myös perheen ystäviä, laiduntaneet pihapiirissä ja hörisseet lapsille heidän tarjotessaan niille kuivattua leipää.
Aina astuessani talliin, tällaiset mielikuvat valtaavat mielen. Vanhassa tallissa tuoksuu lämpimänä kesäpäivänä pölyiseltä, mutta myös aavistus lannasta häilyy ikuisena ilmassa. Suomenhevosen hunajaan vivahtava tuoksu tulee nenään, samoin hevosen suussa jauhautuvan kuivan ruisleivän voimakas aromi. Pehmeä rytmikäs rouskutus kuuluu korvissa.
Vuosikymmeniä sitten ovat tallin eteisen seinälle jääneet nämä suitset. Hevonen haettiin tallista töihin pellolle ja toisinaan hyvin harjattuna ja parempiin puettuna se valjastettiin kärryjen eteen ja sen kanssa lähdettiin kylille. Tuli myös se päivä, kun se talutettiin riimulla tallin ovesta ulos viimeisen kerran, ja suitset jäivät käyttämättöminä seinälle. Tunnen surua hevosen puolesta, mutta suren myös sen isäntää. Hyvin palvelleesta ystävästä on raskasta luopua. Luopuminen on varmasti tehty hetkellä, jolloin itselläkään ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Hevosmiesvaarillani oli sellainen periaate, että hevonen lähtee tilalta toiseksi viimeisenä, isäntä viimeisenä. Suitsia kädessä pitäessäni mietin, että näin on ajateltu täälläkin.
Istun parhaat päivänsä nähneessä tallissa, katselen ikkunasta entisaikojen laitumelle ja suren vanhaa hevosta ja sen kumaraa koukkusormista isäntää. Aika on pysähtynyt tallissa. Kuuluu lintujen sirkutusta ja kärpästen pörinää, koira haukkuu jossain pihalla. Ilma on kuuma ja seisahtunut. Menneestä ajasta ja työnteosta muistuttaa avoimeksi jäänyt lantaluukku. Entisaikojen näppärä keksintö, josta nykyiset heppatytöt eivät ole kuulleetkaan. Miten käsittämättömän paljon asiat ovat muuttuneet lyhyessä ajassa. Minä olen käyttänyt lantaluukkua, äitini, mummuni ja jopa vielä hänen mummunsa on lapannut lantaa luukusta. Mutta tyttäreni, hevoshullu jo neljännessä polvessa, ei tunnistanut sitä enää. Lannan haju on haihtunut, auringossa vanha puu huokuu lämpöä. Mutta oikein tarkasti, silmät kiinni nuuhkaistaessa ja mielikuvitusta käyttäessä on lantalan tuulahdus havaittavissa.
Käyn ränsistyneessä tallissa usein. Joka mökkireissulla. Mietin entistä elämää siellä, missä hevoset ovat seisoneet, mistä ne ovat syöneet ja miten ne ovat kumartaneet päänsä ja nostelleet jalkojaan astuessaan tallin ovesta aurinkoiselle pihalle. Vanha talli saa myös suunnittelijan ja haaveilijan mielikuvituksen valloilleen. Suunnittelen talliin uutta elämää. Herätän sen joka käynnillä henkiin. Millaiset karsinat rakentaisin, miten ne sijoittaisin. Kuljeskelen tallissa ja laskeskelen, että sinne mahtuisi neljä hevosta. Tallini olisi sisältä hieno. Karsinat olisivat suorassa rivissä, ja hevoset saisivat kurkistella käytävälle. Tallissa olisi viihtyisää ja siistiä. Hyvin hoidetut tyytyväiset hevoset rouskuttaisivat heinäänsä ja harjailisin tallin käytävältä vielä pari heinänkortta pois.
Mökille johtava tie on aina auringonpaisteesta kuuma. Tien reunoilla kasvaa metsämansikoita ja kurjenkelloja. Kuivat kävyt ja neulaset narisevat jalan alla sitä kävellessä. Tuuli suhisee jossain yläpuolellani, alkaa kaukaa, lähestyy ja pyyhkäisee yli. Tiellä, alhaalla, ilma ei liiku, kellokukat soittavat rauhassa ja joku sirkka sirittää.
Tällä tiellä en ole koskaan kävellyt kiireisesti (paitsi ehkä silloin kun edelläni vapaana juokseva koira on käynyt saviojassa ja mökin ovi on jäänyt auki...) Pellon reunaa kulkeva lämpöä hohkaava tie rauhoittaa kiireisimmänkin mielen. Kävelen tiellä ja nautin siitä, ettei minulla ole aavistustakaan kellonajasta.
Mökkipihaamme ympäröivät pellot lähes joka ilmansuunnasta. Olen päättänyt, että tallirakennuksen takana lainehtiva viljapelto on aikoinaan kuulunut tähän pikkutilaan. Se yhtyy niin sopivasti mökille tulevaan tiehen ja mökin kuistilta näkee, miten aurinko laskee sen taakse iltaisin. Mummonmökkiimme ei enää kuulu peltomaata, pellot on myyty kauan sitten. Tallin takaista peltoakin viljelee naapurin suurtilallinen. Mutta peltoalue on kuin tehty laidunmaaksi. Vaikka laidun on auringonpaisteessa idyllinen ja mukavasti metsän kainalossa, täytyisi hevoset ottaa aina yöksi sisään. Alueella liikkuu susia.
Taas mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan. Suunnittelen laitumet, aidat ja sähköpaimenen sijainnin. Näen laitumella rauhaa huokuvat hevoset nojaamassa toiseen etujalkaansa ruohoa syöden. Välillä hevonen nostaa päänsä, seisoo ryhdikkäänä ja ylväänä kuunnellessaan jotain, minkä vain se kuulee.
Hevonen henkii ikiaikaista viisautta. Se on olentona ylevämpi ja jalompi kuin ihminen. Ritva Haavikko (2003) sanoo, että moni hevosen ihailtava ominaisuus on kasvanut yli ihmisen: voima, nopeus, jalous ja uskollisuus. Tua Forsströmiä (2003) mukaillen voisi sanoa, että hevoset edustavat ihmisen puuttuvia ominaisuuksia, rohkeutta ja uskollisuutta.
Haaveilen omasta ponista, hevosesta.
Haaveilen omasta ponista, hevosesta.
Minulle hevonen olisi ystävä, joka edustaisi kauneutta ja viisautta. Se olisi myös inspiraation lähde. Hevosen kaunis ja jalo olemus pakottaa kehittämään itseä. Hevonen olisi myös portti johonkin toiseen maailmaan. Hevosen aistit ovat kehittyneet miljoonien vuosien valppaana olon ansiosta tasolle, jota ihminen ei saavuta. Hevosen on uskottu näkevän ja kuulevan sellaista mihin ihmisella ei ole kykyä, se erottaa hyvän ja pahan ja asettuu hyvän puolelle. (Haavikko 2003.)
Eläimen katse vakuuttaa ihmiselle, että sen takana on tajuinen olento. Se kommunikoi kanssamme vaikka ei puhu. (Chagall.)
Ystävyys on mahdollista saavuttaa ilman puhetta. Lajien välinen ystävyys on juuri sitä, ystävyyttä, jossa kommunikoidaan jollain muulla tavoin kuin puheella. Haavikon (2003) mukaan ihminen on vaikeasti typistynyt, jos hän ei ole tutustunut muiden lajien jäseniin.
Äidillä oli tapana sanoa, että vetelehtimisestäni seuraa aina joutavanpäiväistä haihattelua. Tällaistä haaveilua seurasi tästä flanööritehtävästä. Työnnän tallin narisevan oven kiinni ja jätän mielikuvitustallini sinne. Luovuus tarvitsee aikaa ja tilaa, tyhjäkäyntiäkin. Ehkä tästäkin haaveilusta seuraa jotain, maalaus tai piirustus. Jos haaveilusta ei olekaan seurauksena omaa ponia, voin ainakin aina maalata sen. Voin kuvitella yhteyden suurempaan maailmaan ja pitää hevosta inspiraationi lähteenä, vaikka minulla ei sellaista olekaan. Fyysinen hevonen lähentelee jaloudessaan henkistä olentoa, joten sehän on melkein sama.....
Lähteet:
Chagall, M. 2003. Teoksessa Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. Toim. Haavikko, R. Gummerus. Jyväskylä.
Forsström, T. 2003. Em. teoksessa.
Haavikko, R. 2003. Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. Gummerus. Jyväskylä.
Mielikuvitusvalokuvat Pixabay.
Mitatarkoittaa.com. Luettu 22.7.2017.
Omat oppimiskokemukset
Lapsena opin, että rakastan piirtämistä ja maalaamista. Viihdytin itseäni vetäytyneenä satumaailmaan, jota piirustuksillani kuvitin todelliseksi.
Koulussa opin, että osaan piirtää ja maalata. Opettajien ja koulukavereiden kommentit olivat aina kannustavia ja ihailevia.
Sekatekniikalla tehty piirustus suunnilleen 80- luvun loppupuolelta
Taidekoulussa opiskellessani opin, että olen pikkunäppärä piirtäjä, jota lahjakkaampia, älykkäämpiä ja ahkerampia taiteilijoita löytyy pilvin pimein. Opin, että "esteetikko" on vähemmän kuin käsitetaiteilija, että kuvia pitää osata selittää, niillä pitää sanoa jotain. Opin pitkäksi aikaa olemaan maalaamatta ja piirtämättä.
kehystettynä seinälläni vuodesta 1990.
Myöhemmin tavatessani taideopiskelijaystäviäni opin, että piirtäminen ja maalaaminen on piina, josta ei koskaan pääse. Tekeminen tai tekemättä oleminen vaivaa mieltä alvariinsa. Ensimmäisten kysymysten joukossa kuulumisten vaihdossa puolin ja toisin oli aina: "Oletko viime aikoina maalannut mitään?" Opin, että se tekee, joka oikeasti tuntee siihen paloa.
Se joka ei tee, tuntee jatkuvaa huonoa omaatuntoa.
Nuorena äitinä opin, että piirtämisellä on mahdollista ansaita rahaa. Tein joitakuita muotokuvia hevosista ja koirista.
Muutamia harjoitelmia hevosmuotokuvista on jäänyt talteen
Hieman vanhempana äitinä opin, että kansalaisopistojen maalauksen kesäkurssit eivät ole minua varten. Yksi kerta kuuntelin itseäni ties monennettako kertaa alkavan kurssin esittelyvaiheessa selittämässä, miksi olenkaan taas jättänyt maalaamisen pitkäksi aikaa. Silloin päätin että se oli viimeinen kerta sitä kitinää.
Piirustus vuodelta 1998 "Eliaksen matka"
Pastellimaalauksia ajalta kun tyttäreni oli vauva ( noin vuonna 2007 )
Tätä tehtävää tehdessäni opin, että kannattaa säästää joitain vanhoja tekeleitään, koska milloinkaan ei voi tietää, mihin niitä tarvitaan. Nytkin oli kiva, että oli jotain vanhoja muistoja kuvattavaksi. Tällä opintojemme kuvataiteen kurssilla olen myös oppinut, että piirustukset ja maalaukset näyttävät paremmilta valokuvattuna. Niihin tulee jollain lailla etäisyyttä. Olen oppinut, että omaa käden jälkeä ei pidä väheksyä. En voi opettaa oman työn arvostusta muille, jos en itse ole sisäistänyt sitä.
Olen oppinut käyttämään opetussuunnitelmaa ohjaajana ja tutorina kuvataiteenkin opetuksessa. Opetussuunitelman ajatukset ja arvot tulevassa opettamisessa oli helppo sisäistää omien oppimiskokemusten kautta. Minulle opetussuunnitelman merkittävimmät opettajuuttani ohjaavat asiat ovat oppilaan identiteetin ja osallisuuden rakentuminen, pitkäjänteisyys työskentelyssä, turvallisen ja itseilmaisuun rohkaisevan ilmapiirin luominen, mielikuvituksen käyttöön ja rohkeaan kokeiluun kannustaminen sekä siltojen rakentaminen yhä uusiin kuvakulttuureihin. (OPS 2014.)
Roosa 2-vuotiaana lähdössä "pemmihaakoille".
Pemmihaakat = bändiharjoitukset
Lähteet:
Opetussuunnitelman perusteet, 2014. Opetushallitus.
Koulussa opin, että osaan piirtää ja maalata. Opettajien ja koulukavereiden kommentit olivat aina kannustavia ja ihailevia.
Taidekoulussa opiskellessani opin, että olen pikkunäppärä piirtäjä, jota lahjakkaampia, älykkäämpiä ja ahkerampia taiteilijoita löytyy pilvin pimein. Opin, että "esteetikko" on vähemmän kuin käsitetaiteilija, että kuvia pitää osata selittää, niillä pitää sanoa jotain. Opin pitkäksi aikaa olemaan maalaamatta ja piirtämättä.
Maalauspalettina taidekoulussa toimineen lasilevyni pohjapuoli on ollut
kehystettynä seinälläni vuodesta 1990.
Opettajana ollessani opin, että kuvalliseen ilmaisuun pitää rohkaista. Lapset herkästi vertaavat itseään toisiinsa. Jokaista pitää rohkaista ja kannustaa löytämään oma ilmaisunsa, kuvallisessa ilmaisussa ei voi olla hyviä ja huonoja. Opin myös, että kaikki lapset rakastavat maalaamista ja piirtämistä, kuten minäkin olin tehnyt. Alemmilla luokilla kuvataide liittyy luonnollisena moniin oppiaineisiin, lapset puuhaavat innostuneina omilla käsillään. Jotain tapahtuu myöhemmin, joidenkin innostus tuottaa ajatuksiaan kuvataiteen keinoin lopahtaa. Miksi?
Myöhemmin tavatessani taideopiskelijaystäviäni opin, että piirtäminen ja maalaaminen on piina, josta ei koskaan pääse. Tekeminen tai tekemättä oleminen vaivaa mieltä alvariinsa. Ensimmäisten kysymysten joukossa kuulumisten vaihdossa puolin ja toisin oli aina: "Oletko viime aikoina maalannut mitään?" Opin, että se tekee, joka oikeasti tuntee siihen paloa.
Se joka ei tee, tuntee jatkuvaa huonoa omaatuntoa.
Nuorena äitinä opin, että piirtämisellä on mahdollista ansaita rahaa. Tein joitakuita muotokuvia hevosista ja koirista.
Hieman vanhempana äitinä opin, että kansalaisopistojen maalauksen kesäkurssit eivät ole minua varten. Yksi kerta kuuntelin itseäni ties monennettako kertaa alkavan kurssin esittelyvaiheessa selittämässä, miksi olenkaan taas jättänyt maalaamisen pitkäksi aikaa. Silloin päätin että se oli viimeinen kerta sitä kitinää.
- Vanhempana opin, että piirrän ja maalaan sitten, kun siihen on tilaisuus. Vaikka epäsäännöllisyydessä kehittymistä ei juuri pääse tapahtumaan ja käden ja silmän yhteispelin löytyminen taukojen jälkeen ottaa oman aikansa, innostus tekemiseen on tärkeintä. Taiteen tehtävä lisätä ihmisenä olemisen laatua toteutuu, kun haltioituu kuvan tekemisestä ja saa mahdollisuuden ilmaista itseään muulla tavalla kuin sanoilla. Piirrän itselleni, en muille.
Tätä tehtävää tehdessäni opin, että kannattaa säästää joitain vanhoja tekeleitään, koska milloinkaan ei voi tietää, mihin niitä tarvitaan. Nytkin oli kiva, että oli jotain vanhoja muistoja kuvattavaksi. Tällä opintojemme kuvataiteen kurssilla olen myös oppinut, että piirustukset ja maalaukset näyttävät paremmilta valokuvattuna. Niihin tulee jollain lailla etäisyyttä. Olen oppinut, että omaa käden jälkeä ei pidä väheksyä. En voi opettaa oman työn arvostusta muille, jos en itse ole sisäistänyt sitä.
Olen oppinut käyttämään opetussuunnitelmaa ohjaajana ja tutorina kuvataiteenkin opetuksessa. Opetussuunitelman ajatukset ja arvot tulevassa opettamisessa oli helppo sisäistää omien oppimiskokemusten kautta. Minulle opetussuunnitelman merkittävimmät opettajuuttani ohjaavat asiat ovat oppilaan identiteetin ja osallisuuden rakentuminen, pitkäjänteisyys työskentelyssä, turvallisen ja itseilmaisuun rohkaisevan ilmapiirin luominen, mielikuvituksen käyttöön ja rohkeaan kokeiluun kannustaminen sekä siltojen rakentaminen yhä uusiin kuvakulttuureihin. (OPS 2014.)
Pemmihaakat = bändiharjoitukset
Lähteet:
Opetussuunnitelman perusteet, 2014. Opetushallitus.
Sirkushevonen, sabluunapaino ja Ohtakarin maalaus
Yhdellä tunnilla aiheena oli maalauksen tekeminen vuoropuheluna jonkin teoksen kanssa. Teos piti olla pohdittuna ja valittuna etukäteen, niin että vuoropuheluun on mahdollista paneutua syvemmin. Omaksi lähtökohdakseni valitsin Marc Chagallin maalauksen Sirkushevonen vuodelta 1964.
Venäläis- ranskalainen Chagall (1887-1985) on aina ollut yksi suosikkitaiteilijoistani. Pidän hänen runsaista väreistään ja runollisesta monitasoisuudestaan. Marc Chagallin maalaukset inspiroivat minua aina suuresti. Ne antavat puhdasta energiaa ja saavat aikaan oman innon alkaa maalata. Maalauksellista vuoropuhelua halusin siis käydä luotettavan tukihenkilöni kanssa. Koskaan aiemmin en ole kokeillut maalata Chagallin teos lähtökohtana, vaikka hänen mielikuvitukselliset teoksensa ovatkin läheisiä. Sirkushevonen teoksen valitsin, koska siinä yhdistyy kaksi kaunista aihetta, hevonen ja sirkus.
Vaikka sirkus herättääkin minussa aina suuren vapaudenkaipuun, halusin kuvata sirkuksen hevosen metsälaitumella. Vapaana. Toiselle vapaus voi olla vankila, kuten minun vapaudensymbolini sirkus on sirkushevoselle. Hevosen vapaus ei toteudu kiertelemällä maailmaa sirkuksen mukana. Se on vapaana ja lähimpänä omaa syvintä olemustaan laitumella, arolla ja metsässä.
Tunnilla oli puhetta hermeneuttisesta kehästä. Siitä miten hermeneuttinen kehä voi totetua vuoropuheluna vaikkapa jonkin taideteoksen kanssa tuottaessaan alkuperäisen työn lähtökohdasta aina uuden tulkinnan. Hermeneuttinen kehä on mielestäni koko ajan läsnä kuvataiteen tekemisessä. Edellinen työ synnyttää uusia ajatuksia, johdattaa johonkin. Aihetta tekee mieli jatkaa tai se johtaa uuteen näkökulmaan. Ihmisen taiteellinen työskentely ja tehdyt teokset ovat jollain tavalla koko ajan hänen hermeneuttisen kehänsä ja sillä kulkunsa kuvausta.
Sabluunapainoon saimme käyttökelpoisen ja kätevän vinkin. Esimerkiksi omasta valokuvasta saa helposti tehtyä sabluunan, kun muokkaa sitä jollain kuvankäsittelyohjelmalla graafisemmaksi. Tämä tulostetaan ja paperinen sabluuna on valmiina. Töistä tuli tosi kivoja ja pienilläkin viivoilla on mahdollista saada ihmisestä täysin tunnistettava kuva. Oikeastaan juuri ne vedokset, joissa mustaa viivaa oli minimaalisesti, olivat mielestäni onnistuneimpia.
Keväällä teimme yhdistetyn kuvataiteen ja ympäristöopin retken Lohtajan Ohtakarille. Päivä oli aurinkoinen ja ilma lämmin. Sää siis suosi meitä ja kuvataiteen tehtäväämme. Tehtäväksi meille oli annettu maalata luonnossa autenttisessa ympäristössä jotain havaitsemaamme. Itseäni kiinnosti Ohtakarin valo. Aurinkoinen saari meren ympäröimänä tulvehti valoa. Valitsin kuvauskohteeksi vastapäisellä rannalla sijaitsevat kalastajamökit, koska valo ilmeni hauskasti värikkäissä mökeissä meren, metsän ja taivaan välissä. Ulkona maalatessa valo on aivan toisella tavalla läsnä kuin sisällä tai valokuvassa. Tulkinta valosta ja tunnelman ero onkin havaittavissa samasta kohdasta otetuissa valokuvassa ja maalauksessa.
Ulkona maalaaminen yhdessä muiden kanssa oli mukava ja voimaannuttava hetki. Kaiken kaikkiaan reissusta muodostui kiva päivä raskaan opintokevään päätteeksi. Oli hauska nähdä miten hienoja maalauksia ulkona työskentely tuotti. Kuviin oli vangittu paitsi samat näyt, jotka olivat omalla verkkokalvolla, niihin oli saatu vangittua myös samat tunnelmat. Kokemus muodostui kollektiiviseksi tekemiemme kuvien kautta.
Animaatio
Kevätauringon jo lämmittäessä pääsimme harjoittelemaan animaation tekemistä ja se oli kyllä kivaa ja antoisaa. Animaatio tehtiin pienissä ryhmissä, näin ryhmän jäsenistä jokaiselle tuli joku rooli. Tarvittiin kuvaaja, ohjaaja ja järjestelijä. Animaatio kuvattiin sovelluksella imotion ja editoitiin imoviella, jossa siihen lisättiin äänet ja muut tehosteet. Imotion taipui todella kivasti tarkoitukseen. Se oli riittävän helppo käyttää, aika ja motivaatio ei tuhraantunut teknisiin ongelmiin. Uskon tämän olevan tärkeä seikka myös oppilaiden kanssa työskennelltäessä. Kikkailuun ei saa mennä turhaa aikaa, parasta on päästä tekemiseen ja asiaan mahdollisimman suoraan käsiksi. Näin hommassa säilyy tekemisen meininki koko ajan ja motivaatio sekä keskittyminen työhön pysyvät yllä. Parasta olisi, jos jokainen pääsisi kokeilemaan kaikkia rooleja ja ottamaan vuorollaan vastuuta joko kuvaamisesta, ohjaamisesta tai hahmojen liikuttelusta. Kolmen hengen ryhmä on siis oppilaidenkin kanssa hyvä tapa toteuttaa työskentely.
Koko animaatioprosessi eli suunittelu, lavasteiden tekeminen, kuvaaminen ja editointi/leikkaus, oli kokonaisuudessaan todella mukava. Suunnittelu ja lavasteiden teko oli jo sinällään hauskaa ja luovuutta herättelevä vaihe, jota olisimme hioneet loputtomiin. Päädyimme rakentamaan ministudion pahvilaatikkoon käyttämällä leikekuvia ja muovailuvahaa materiaaleina. Päähenkilöinä oli kaksi omenaa ja esi - ja alkuopetuksen tunnilla tekemämme lankaperhoset. Kuvatessa lavasteet ja päähenkilöt heräsivät henkiin. Kuvaustakin olisi voinut hioa loputtomiin ja ottaa uusia ottoja kerta toisensa jälkeen. Ohjaaja oli todella tarpeellinen henkilö, koska hän huomasi pikkuseikkoja, joita kuvaaja ja animaatiohahmojen siirtäjä eivät välttämättä olisi kuvausinnossaan tulleet huomanneeksi.
Oppilaat rakastavat miniatyyrimaailmojen luomista. Maailman voi rakentaa yhtä hyvin pahvilaatikkoon, kaappiin, lattialle kuin luontoonkin. Animaatiota tehdessämme löysimme varmasti jokainen aikuisopiskelija leikkivän lapsen itsestämme. Ajantaju ja ulkopuolinen maailma katosivat hetkeksi kun syvennyimme herättämään henkiin luomaamme maailmaa. Tällaisen kokemuksen tarjoaa mielellään lapsille koulussa. Animaatioita voisi tehdä myös erilaisilla teemoilla. Niiden avulla on mahdollista käsitellä ja opiskella monenlaisia, vaikeitakin asioita. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei kuluta lapsia ja kivaa tekemistä loppuun liialla toistolla. Animaation tekeminenkin voi alkaa kyllästyttää, jos sitä tehdään koko ajan.
Animaation viimeisteli leikkaus ja editointi, johon käytettiin imovie-sovellusta. Sovellus on kohtuullisen helppokäyttöinen ja toimii varmasti hyvin ellei paremminkin oppilaiden käsissä kuin meidän vanhojen opettajaopiskelijoiden. Täytyy vain toivoa, että tulevissa kouluissamme olisi käytössä ipadit ja niissä kaikki tarvittavat sovellukset. Ipadit ovat toimivia juuri helppokäyttöisyytensä ansiosta. Lisäksi kaikki applen laitteet ja sovellukset toimivat ja keskustelevat saumatta toistensa kanssa. Tieto- ja viestintäteknisten laitteiden toimivuus on ehdoton edellytys oppilaiden kanssa toimittaessa. Aikaa ja hermoja ei pidä haaskata teknisten ongelmien kanssa painimiseen.
Oppilaat rakastavat miniatyyrimaailmojen luomista. Maailman voi rakentaa yhtä hyvin pahvilaatikkoon, kaappiin, lattialle kuin luontoonkin. Animaatiota tehdessämme löysimme varmasti jokainen aikuisopiskelija leikkivän lapsen itsestämme. Ajantaju ja ulkopuolinen maailma katosivat hetkeksi kun syvennyimme herättämään henkiin luomaamme maailmaa. Tällaisen kokemuksen tarjoaa mielellään lapsille koulussa. Animaatioita voisi tehdä myös erilaisilla teemoilla. Niiden avulla on mahdollista käsitellä ja opiskella monenlaisia, vaikeitakin asioita. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei kuluta lapsia ja kivaa tekemistä loppuun liialla toistolla. Animaation tekeminenkin voi alkaa kyllästyttää, jos sitä tehdään koko ajan.
Animaation viimeisteli leikkaus ja editointi, johon käytettiin imovie-sovellusta. Sovellus on kohtuullisen helppokäyttöinen ja toimii varmasti hyvin ellei paremminkin oppilaiden käsissä kuin meidän vanhojen opettajaopiskelijoiden. Täytyy vain toivoa, että tulevissa kouluissamme olisi käytössä ipadit ja niissä kaikki tarvittavat sovellukset. Ipadit ovat toimivia juuri helppokäyttöisyytensä ansiosta. Lisäksi kaikki applen laitteet ja sovellukset toimivat ja keskustelevat saumatta toistensa kanssa. Tieto- ja viestintäteknisten laitteiden toimivuus on ehdoton edellytys oppilaiden kanssa toimittaessa. Aikaa ja hermoja ei pidä haaskata teknisten ongelmien kanssa painimiseen.
21. toukokuuta 2017
Vähän värioppia
15.3.2017
Värioppi ratkaistaan koulussa useimmiten maalaamalla perinteinen väriympyrä tavoitteena saada vesiväreillä aikaan mahdollisimman puhtaat pää- ja välivärit. Tämä ei ole mikään huono eikä tarpeeton tapa. Puhtaiden värien sekoittaminen, sekä pää- ja välivärien tunnistaminen on aina ajankohtaista. Edelleen on yläkoulussa asti oppilaita, jotka eivät tiedä miten jotkin väliväreistä saadaan aikaan. Värioppi on siis tarpeellista ja useiden oppilaiden mielestä jopa mielenkiintoista. Siinä saa toimia, tutkia ja tehdä havaintoja.
Kuva Pixabay
Perinteiset vakioksi muodostuneet värien nimet löytyvät kouluvesiväripaletista. Siniset ovat nimeltään preussi, joka on tummempi ja ultramariini, kirkkaampi. Punaisista väreistä vaaleampi punainen on nimeltään sinooperi, tummempi on karmiini. Keltaiset ovat kadmium ja kromi. Kirkkaampi ja vaaleampi keltainen on nimeltään kadmium, tummempi kylläisempi keltainen on kromi. Varsinainen pääväri muodostuu molempien värien, tumman ja vaalean sekoituksena. Oppilaan ei välttämättä tarvitse oppia värien nimityksiä, mutta välivärejä sekoittaessa on hyvä tiedostaa mikä vaikutus on sillä valitseeko pääväriparinsa "tummemmasta" vai "vaaleammasta" pääväristä. Värien sekoittamiseen ja tutkimiseen kannattaa rohkaista. Kuuluisan väriteoreetikon Josef Albersinkin (1979) mukaan värien ja väreistä oppiminen omien havaintojen ja kokemuksen kautta edistää oppimista pysyvämmin kuin pelkkä teorian läpikäyminen. Myös luovuus kehittyy löytämisen ja oivalluksen kautta.
Värit havaitaan yksilöllisesti. Esimerkiksi värin punainen mielikuvia löytyy lähes yhtä monta kuin on punaista ajatteleviakin. Tämä perustuu muun muassa siihen, että ihmisen näkömuisti on paljon heikompi kuin kuulomuisti. Lisäksi värinimistömme on puutteellinen. Värejä, sävyjä ja vivahteita on lukemattomia, mutta värien nimiä vain kolmisenkymmentä. (Albers 1979.)
Vielä kun aletaan puhua pinkistä ja mintusta, ei voida todellakaan tietää millaista väriä tarkoitetaan. Ilmaisu menee entistä epätäsmällisemmäksi käytettäessä näitä "lempininimiä", tuntuu kuin värillä ei olisi niin suurta merkitystä. Väriä ikäänkuin väheksytään tai mitätöidään.
Väreillä kuitenkin on väliä ja vaikutusta. Ne vaikuttavat paitsi katsojaansa, ne vaikuttavat erityisesti toisiinsa. Värit ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja väriä ei voi havaita sellaisenaan, vaan ympärillä olevat värit tai väri vaikuttaa aina siihen. Toisin sanoen sama väri voi näyttää sen väriympäristöstä johtuen erilaiselta.
Josef Albers (1979) on tutkinut juuri tätä värien keskinäistä vuorovaikutusta. Tarkemmin hänen huomioihinsa värien käyttäytymistä koskien pääse tutustumaan kirjassa Värien vuorovaikutus, joka on suomenkielinen taskukirjapainos Albersin alkuperäisteoksesta Interaction of colours. Lyhyesti sanottuna Albers (1979) opettaa, että väri on taiteen välineistä suhteellisin ja se harhauttaa lakkaamatta. Värit muuttuvat jatkuvasti lähellä olevien muiden värien ja olosuhteiden, esimerkiksi valon, vaihdellessa.
Albers (1979) opastaa väriteorioihin muun muassa Goethen kolmion avulla. Hän pitää sitä yhtenä keskitetyimmistä väristä esitetyistä perusjärjestyksistä. Primääri- ja sekundäärivärien lisäksi kolmiossa näkyy kolme tertiääriväriä, eli pää- ja väliväreistä muodostuneet sekoitukset. Kolmiosta ovat löydettävissä komplementtivärit samoin kuin väriympyrästäkin.
Kuvataiteen tunnillamme maalasimme Goethen kolmion. Kuvista huomaa, että tertiäärivärien muodostuminen oli minulle vielä hieman hämärän peitossa. Niiden muodostuessa kahdesta väliväristä ja yhdestä pääväristä, ei alimmaisiin tertiäärikolmipihin tule enää ihan noin paljon punaista, kuin olen niihin omassa kolmiossani maalannut.
Mielenkiintoinen oli myös Goethen kolmion värien jaottelu psykologisemmasta näkökulmasta. Kolmion alaosaan jäävän sinisten ja vihreiden muodostavan suoran merkitystä ei löydy Albersin (1979) kirjasta, mutta Lokan (2017) mukaan se muodostaa niin sanotut tietoiset värit.
Albersin väriopin lisäksi toinen taidemaalareille paljon antanut väriteoreetikko on sveitsiläinen Johannes Itten. Ittenin Värit taiteessa on Albersin lisäksi yksi väriopin perusteoksia.
Johannes Itten oli samoilla linjoilla Albersin kanssa värien subjektiivisesta kokemisesta ja siitä, että ne vaikuttavat toisiinsa. Keskeistä Ittenin väriopissa on juuri värien vaikutus toisiinsa. Hän puhuu muun muassa seitsemästä värikontrastista eli väririnnastuksesta.
Värikontrastit Ittenin mukaan:
1. Sävykontrasti eli värisävyjen rinnastus
Puhtaiden värien kontrasti, värejä väriympyrän vastakkaisilta laidoilta.
2. Valöörikontrasti eli valoisuusrinnastus
Vaaleat värit nousevat kuvasta, tummat vetäytyvät. Tumman ja vaalean värin
vastakohtaisuus.
3. Kulöörikontrasti eli lämpörinnastus
Kylmien ja lämpimien värien kontrasti. Ittenin mukaan lämpimin väri on
punaoranssi, kylmin sinivihreä. Lämpimät värit nousevat kuvasta esille,
kylmät värit vetäytyvät.
4. Komplementtikontrasti eli vastaväririnnastus
Vastavärit korostavat toisiaan. Kohde nousee kuvasta esille sijoittamalla sen
lähelle vastaväriä.
5. Kvaliteettikontrasti eli kylläisyysrinnastus
Yhdistellään sekä puhtaita että murrettuja ja taitettuja sävyjä. Puhtaat värit
nousevat esiin, murretut ja taitetut vetäytyvät.
6. Kvantiteettikontrasti eli määräalarinnastus
Värillä on taipumus ottaa todellista kokoaan joko isompi tila tai vetäytyä.
Yleensä puhtaat, lämpimät ja vaaleat värit laajenevat, murretut ja tummat värit
vetäytyvät.
7. Simultaanikontrasti eli samanaikaisuusrinnastus
Katsoessamme väriä silmä alkaa samalla muodostaa sen vastaväriä. Emme näe
värejä sellaisena kuin ne ovat, vaan vieressä oleva väri muuttaa aona värin sävyä.
Esimerkiksi sinisen vieressä oleva vihreä saattaa näyttää todellista
keltaisemmalta.
Väriopin pohdiskelu oli antoisaa. Tuntuu kuin ajan kuluessa moni asia olisi loksahtanut paikoilleen. Tätä blogikirjoitusta tehdessäni varsinkin Ittenin rinnastukset jäsentyivät mielessäni selkeämmin ja tarkoituksenmukaisemmin kuin parikymmentä vuotta sitten. Nuorempana taisin olla vähän kärsimätön pohdiskellakseni väriteorioita syvemmin. Vieläkin joistain värin suhteellisuuksien totuuksista herää vastareaktio. Väri kuitenkin havaitaan subjektiivisesti ja jokainen valitsee värit oman mieltymyksensä mukaan myös tekemiinsä kuviin. Maalatessa väri valitaan enemmän "musta tuntuu"-periaatteella, kuin jonkin väririnnastusteorian määräämänä.
Toisaalta näitä puhtaasti väriteoriaan perustuvia värikokeita kannattaa välillä tehdä. Kuten Alberskin (1979) totesi, visuaalinen välitys - ja kommunikointikyky laajenee kokeilemalla ja havainnoimalla. Värinnastukset eivät useimmiten ole kuvassa yksinään, vaan samasta kuvasta on löydettävissä useita kontrasteja. Tyylikeinona on mahdollista painottaa jonkin kontrastin pääpiirteitä, kuten esimerkiksi naivistit usein toteuttavat maalauksissaan sävykontrastin elementtejä. Itse huomaan pitäväni juuri sävykontrastiin painottuvista maalauksista niiden voimakkuuden vuoksi. Värit voivat parhaimmillaan saada haukkomaan henkeä. Maalatessani itse toteutan useimmiten kvaliteettikontrastia, kuten yllä olevasta sekatekniikalla tehdystä avaimenperäni kuvasta on havaittavissa.
Lähteet:
Albers, J. 1979. Värien vuorovaikutus. Vapaa taidekoulu. Helsinki.
Lokka, A. 2017. Luennot. Yliopistokeskus Chydenius.
Omat opiskelumuistiinpanot 1989. Kankaanpään Taidekoulu.
- Väreihin liittyen niistä myös puhutaan "väärillä" nimillä. Väreistä käytetään nimityksiä kuten lila, pinkki, roosa ja minttu. Itse pyrin muistuttamaan oppilaita tiukkanutturaisuuden uhallakin violetista ja vaaleanpunaisesta. Väreillä on toki omat nimensä, sinistä löytyy ultramariin, preussin, phtalon ja vaikkapa taivaan sinisenä riippuen myös värivalmistajan nimeämistavasta.
Perinteiset vakioksi muodostuneet värien nimet löytyvät kouluvesiväripaletista. Siniset ovat nimeltään preussi, joka on tummempi ja ultramariini, kirkkaampi. Punaisista väreistä vaaleampi punainen on nimeltään sinooperi, tummempi on karmiini. Keltaiset ovat kadmium ja kromi. Kirkkaampi ja vaaleampi keltainen on nimeltään kadmium, tummempi kylläisempi keltainen on kromi. Varsinainen pääväri muodostuu molempien värien, tumman ja vaalean sekoituksena. Oppilaan ei välttämättä tarvitse oppia värien nimityksiä, mutta välivärejä sekoittaessa on hyvä tiedostaa mikä vaikutus on sillä valitseeko pääväriparinsa "tummemmasta" vai "vaaleammasta" pääväristä. Värien sekoittamiseen ja tutkimiseen kannattaa rohkaista. Kuuluisan väriteoreetikon Josef Albersinkin (1979) mukaan värien ja väreistä oppiminen omien havaintojen ja kokemuksen kautta edistää oppimista pysyvämmin kuin pelkkä teorian läpikäyminen. Myös luovuus kehittyy löytämisen ja oivalluksen kautta.
Värit havaitaan yksilöllisesti. Esimerkiksi värin punainen mielikuvia löytyy lähes yhtä monta kuin on punaista ajatteleviakin. Tämä perustuu muun muassa siihen, että ihmisen näkömuisti on paljon heikompi kuin kuulomuisti. Lisäksi värinimistömme on puutteellinen. Värejä, sävyjä ja vivahteita on lukemattomia, mutta värien nimiä vain kolmisenkymmentä. (Albers 1979.)
Vielä kun aletaan puhua pinkistä ja mintusta, ei voida todellakaan tietää millaista väriä tarkoitetaan. Ilmaisu menee entistä epätäsmällisemmäksi käytettäessä näitä "lempininimiä", tuntuu kuin värillä ei olisi niin suurta merkitystä. Väriä ikäänkuin väheksytään tai mitätöidään.
Väreillä kuitenkin on väliä ja vaikutusta. Ne vaikuttavat paitsi katsojaansa, ne vaikuttavat erityisesti toisiinsa. Värit ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja väriä ei voi havaita sellaisenaan, vaan ympärillä olevat värit tai väri vaikuttaa aina siihen. Toisin sanoen sama väri voi näyttää sen väriympäristöstä johtuen erilaiselta.
Josef Albers (1979) on tutkinut juuri tätä värien keskinäistä vuorovaikutusta. Tarkemmin hänen huomioihinsa värien käyttäytymistä koskien pääse tutustumaan kirjassa Värien vuorovaikutus, joka on suomenkielinen taskukirjapainos Albersin alkuperäisteoksesta Interaction of colours. Lyhyesti sanottuna Albers (1979) opettaa, että väri on taiteen välineistä suhteellisin ja se harhauttaa lakkaamatta. Värit muuttuvat jatkuvasti lähellä olevien muiden värien ja olosuhteiden, esimerkiksi valon, vaihdellessa.
Albers (1979) opastaa väriteorioihin muun muassa Goethen kolmion avulla. Hän pitää sitä yhtenä keskitetyimmistä väristä esitetyistä perusjärjestyksistä. Primääri- ja sekundäärivärien lisäksi kolmiossa näkyy kolme tertiääriväriä, eli pää- ja väliväreistä muodostuneet sekoitukset. Kolmiosta ovat löydettävissä komplementtivärit samoin kuin väriympyrästäkin.
Kuvataiteen tunnillamme maalasimme Goethen kolmion. Kuvista huomaa, että tertiäärivärien muodostuminen oli minulle vielä hieman hämärän peitossa. Niiden muodostuessa kahdesta väliväristä ja yhdestä pääväristä, ei alimmaisiin tertiäärikolmipihin tule enää ihan noin paljon punaista, kuin olen niihin omassa kolmiossani maalannut.
Mielenkiintoinen oli myös Goethen kolmion värien jaottelu psykologisemmasta näkökulmasta. Kolmion alaosaan jäävän sinisten ja vihreiden muodostavan suoran merkitystä ei löydy Albersin (1979) kirjasta, mutta Lokan (2017) mukaan se muodostaa niin sanotut tietoiset värit.
Albersin väriopin lisäksi toinen taidemaalareille paljon antanut väriteoreetikko on sveitsiläinen Johannes Itten. Ittenin Värit taiteessa on Albersin lisäksi yksi väriopin perusteoksia.
Johannes Itten oli samoilla linjoilla Albersin kanssa värien subjektiivisesta kokemisesta ja siitä, että ne vaikuttavat toisiinsa. Keskeistä Ittenin väriopissa on juuri värien vaikutus toisiinsa. Hän puhuu muun muassa seitsemästä värikontrastista eli väririnnastuksesta.
Värikontrastit Ittenin mukaan:
1. Sävykontrasti eli värisävyjen rinnastus
Puhtaiden värien kontrasti, värejä väriympyrän vastakkaisilta laidoilta.
2. Valöörikontrasti eli valoisuusrinnastus
Vaaleat värit nousevat kuvasta, tummat vetäytyvät. Tumman ja vaalean värin
vastakohtaisuus.
3. Kulöörikontrasti eli lämpörinnastus
Kylmien ja lämpimien värien kontrasti. Ittenin mukaan lämpimin väri on
punaoranssi, kylmin sinivihreä. Lämpimät värit nousevat kuvasta esille,
kylmät värit vetäytyvät.
4. Komplementtikontrasti eli vastaväririnnastus
Vastavärit korostavat toisiaan. Kohde nousee kuvasta esille sijoittamalla sen
lähelle vastaväriä.
5. Kvaliteettikontrasti eli kylläisyysrinnastus
Yhdistellään sekä puhtaita että murrettuja ja taitettuja sävyjä. Puhtaat värit
nousevat esiin, murretut ja taitetut vetäytyvät.
6. Kvantiteettikontrasti eli määräalarinnastus
Värillä on taipumus ottaa todellista kokoaan joko isompi tila tai vetäytyä.
Yleensä puhtaat, lämpimät ja vaaleat värit laajenevat, murretut ja tummat värit
vetäytyvät.
7. Simultaanikontrasti eli samanaikaisuusrinnastus
Katsoessamme väriä silmä alkaa samalla muodostaa sen vastaväriä. Emme näe
värejä sellaisena kuin ne ovat, vaan vieressä oleva väri muuttaa aona värin sävyä.
Esimerkiksi sinisen vieressä oleva vihreä saattaa näyttää todellista
keltaisemmalta.
Väriopin pohdiskelu oli antoisaa. Tuntuu kuin ajan kuluessa moni asia olisi loksahtanut paikoilleen. Tätä blogikirjoitusta tehdessäni varsinkin Ittenin rinnastukset jäsentyivät mielessäni selkeämmin ja tarkoituksenmukaisemmin kuin parikymmentä vuotta sitten. Nuorempana taisin olla vähän kärsimätön pohdiskellakseni väriteorioita syvemmin. Vieläkin joistain värin suhteellisuuksien totuuksista herää vastareaktio. Väri kuitenkin havaitaan subjektiivisesti ja jokainen valitsee värit oman mieltymyksensä mukaan myös tekemiinsä kuviin. Maalatessa väri valitaan enemmän "musta tuntuu"-periaatteella, kuin jonkin väririnnastusteorian määräämänä.
Toisaalta näitä puhtaasti väriteoriaan perustuvia värikokeita kannattaa välillä tehdä. Kuten Alberskin (1979) totesi, visuaalinen välitys - ja kommunikointikyky laajenee kokeilemalla ja havainnoimalla. Värinnastukset eivät useimmiten ole kuvassa yksinään, vaan samasta kuvasta on löydettävissä useita kontrasteja. Tyylikeinona on mahdollista painottaa jonkin kontrastin pääpiirteitä, kuten esimerkiksi naivistit usein toteuttavat maalauksissaan sävykontrastin elementtejä. Itse huomaan pitäväni juuri sävykontrastiin painottuvista maalauksista niiden voimakkuuden vuoksi. Värit voivat parhaimmillaan saada haukkomaan henkeä. Maalatessani itse toteutan useimmiten kvaliteettikontrastia, kuten yllä olevasta sekatekniikalla tehdystä avaimenperäni kuvasta on havaittavissa.
Lähteet:
Albers, J. 1979. Värien vuorovaikutus. Vapaa taidekoulu. Helsinki.
Lokka, A. 2017. Luennot. Yliopistokeskus Chydenius.
Omat opiskelumuistiinpanot 1989. Kankaanpään Taidekoulu.
Sammakko- vai lintuperspektiivi?
18.5.2017
Hieman perspektiiviopista. Lähestyimme perspektiivioppia luennollamme ensin erottelemalla sammakko- ja lintuperspektiivin. Tämä riitti aiheuttamaan hämmennystä analyyttisessä opiskelijajoukossamme. Mikä ero niillä on ja mikä sen eron määrittelee, onko asiaan olemassa jokin kaava, jolla sen voisi selättää...? Yksinkertaistaen sammakko- ja lintuperspektiivin ero voidaan ajatella siten, että perspektiivi on näkökulma myös kuvataiteessa, se on keino näyttää kenen näkökulmasta maalaus on tehty. Jos se on tehty sammakon näkökulmasta, näyttävät asiat toisilta kuin linnun näkökulmasta.
Oppilaiden kanssa perspektiivipiirustukset on hyvä aloittaa yhden pakopisteen tehtävillä. Silmä harjaantuu näkemään pakopisteet ja viivat tilassa, kun alkuun harjoitellaan helpommilla tehtävillä. Useimmiten lapset kompastuvat perspektiivitöissään siihen, että he eivät muista tarkistaa pystysuoria viivojaan. Niinpä on tärkeää puhua käsitteista vertikaali ja horisontaali, pystysuora ja vaakasuora. Lyhennykset ja värien vaikutus tilan ja perspektiivin tunnussa tulevat myöhemmin.
Yhden pakopisteen perspektiivissä (keskeisperspektiivissä) kaikki katsojasta poispäin menevät viivat kulkevat samaan pisteeseen, joka sijaitsee horisonttiviivalla. Vaakasuorat viivat ovat vaakasuoria.
Jos kohde kuvataan kulma (esimerkiksi talon kulma) kohti katsojaa tarvitaan horisonttiviivalle kaksi pakopistettä. Pakopisteet voivat sijaita kuvan ulkopuolellakin. Katsojasta poispäin menevät viivat kulkevat kohti pakopistettä ja vain horisonttiviivalla olevat viivat ovat vaakasuoria.
Kolmen pakopisteen perspektiivipiirustuksia ei todennäköisesti tehdä vielä alakoulun puolella, ellei joku innostu asiasta perinpohjin. On silti hyvä tietää, että pakopisteitä voi olla myös kolme. Tällöin katsoja katselee kohdetta viistosti joko alhaalta tai ylhäältä päin. Pakopisteistä kaksi sijaitsee horisonttiviivalla, kolmas on joko sen ala- tai yläpuolella.
Yksi pakopiste
Kolme pakopistettä kuvat Pixabay
Hieman perspektiiviopista. Lähestyimme perspektiivioppia luennollamme ensin erottelemalla sammakko- ja lintuperspektiivin. Tämä riitti aiheuttamaan hämmennystä analyyttisessä opiskelijajoukossamme. Mikä ero niillä on ja mikä sen eron määrittelee, onko asiaan olemassa jokin kaava, jolla sen voisi selättää...? Yksinkertaistaen sammakko- ja lintuperspektiivin ero voidaan ajatella siten, että perspektiivi on näkökulma myös kuvataiteessa, se on keino näyttää kenen näkökulmasta maalaus on tehty. Jos se on tehty sammakon näkökulmasta, näyttävät asiat toisilta kuin linnun näkökulmasta.
Paperi, jolle kuva tehdään, on kaksiulotteinen. Jotta kolmiulotteisia asioita saadaan kuvattua kaksiulotteisella pinnalla, tarvitaan perspektiivioppia. Kuvan ulottuvuudet ovat todellisuudessa korkeus ja leveys. Kolmas ulottuvuus, tila tai syvyys, on illuusio, vaikutelma joka synnytetään perspektiivin avulla.
Horisonttiviivan paikan valitsemisella ei voi yksistään määritellä mikä perspektiivi on kyseessä. Näkökulman tuntuun vaikuttavat muut ympärillä olevat asiat. Pääsääntöisesti sammakkoperspektiivistä katsottuna näkyy paljon taivasta ja lintuperspektiivistä paljon maata, kun kuvataan maalla olevia kohteita. Mielestäni oleellista on ymmärtää horisontin käsite ylipäätään, missä se sijaitsee ja miten se näkyy. Toinen peruskäsite perspektiiviopissa on vertikaali, eli pystysuora. Perussääntö on, että yhden ja kahden pakopisteen perspektiivipiirustuksissa pystysuorat ovat aina pystysuoria.
Oppilaiden kanssa perspektiivipiirustukset on hyvä aloittaa yhden pakopisteen tehtävillä. Silmä harjaantuu näkemään pakopisteet ja viivat tilassa, kun alkuun harjoitellaan helpommilla tehtävillä. Useimmiten lapset kompastuvat perspektiivitöissään siihen, että he eivät muista tarkistaa pystysuoria viivojaan. Niinpä on tärkeää puhua käsitteista vertikaali ja horisontaali, pystysuora ja vaakasuora. Lyhennykset ja värien vaikutus tilan ja perspektiivin tunnussa tulevat myöhemmin.
Yhden pakopisteen perspektiivissä (keskeisperspektiivissä) kaikki katsojasta poispäin menevät viivat kulkevat samaan pisteeseen, joka sijaitsee horisonttiviivalla. Vaakasuorat viivat ovat vaakasuoria.
Jos kohde kuvataan kulma (esimerkiksi talon kulma) kohti katsojaa tarvitaan horisonttiviivalle kaksi pakopistettä. Pakopisteet voivat sijaita kuvan ulkopuolellakin. Katsojasta poispäin menevät viivat kulkevat kohti pakopistettä ja vain horisonttiviivalla olevat viivat ovat vaakasuoria.
Kolmen pakopisteen perspektiivipiirustuksia ei todennäköisesti tehdä vielä alakoulun puolella, ellei joku innostu asiasta perinpohjin. On silti hyvä tietää, että pakopisteitä voi olla myös kolme. Tällöin katsoja katselee kohdetta viistosti joko alhaalta tai ylhäältä päin. Pakopisteistä kaksi sijaitsee horisonttiviivalla, kolmas on joko sen ala- tai yläpuolella.
Kaksi pakopistettä
Kolme pakopistettä kuvat Pixabay
Perspektiivipiirustukset kiinnostavat joitain oppilaita kovasti ja hyvin ohjattuna kaikilla on mahdollisuus saada perspektiivitöistä onnistuneita. Toiset oppilaat taas haluaisivat toteuttaa itseään kuvien kautta vapaammin ja perspektiivin "säännöt" koetaan rajoittavina. Perspektiivioppi on vain yksi osa- alue kuvataiteessa. Ilman sitä on mahdollista saada aikaan ilmaisuvoimaisia ja hienoja töitä, mutta toisaalta perspektiiviopin perusteista on hyvä olla tietoinen jos haluaa saada kuvaansa tilan tuntua, oli se sitten maisemassa tai sisällä.
18. toukokuuta 2017
Croquis eli pikapiirtämistä pölyliiduilla
17.5.2017
Tauon jälkeen kuvataiteen kurssi jatkui. Pidettyjen tuntien väliin mahtuu kuukauden mittainen opetusharjoittelujakso. Emme päässeet harjoittelussa juurikaan näkemään kurssitehtävänä ollutta kuvaamataidon työn aloitusta, koska työ jota he tekivät oli juuri valmistumassa ja muita kuvataiteen tunteja harjoittelujaksoon ei sisältynyt. Arki näyttäytyi karuudessaan: jos koulussa on vain yksi tila, jossa on mahdollista tehdä kuvataiteen töitä ja tämä tila jaetaan koko koulun kesken, ei kuvataiteen tunteja ole kuin silloin tällöin. Tulin melkein vihaiseksi opettajien sanoessa, että muissa opiskelutiloissa on kielletty muiden kuin puuvärien käyttö, koska sotkua ei saa tulla. Tässä nähdään hyvin, miten asioita arvotetaan. Jos rakennettaessa uutta koulua valitaan sellaiset materiaalit, joita ei voi puhdistaa vaikkapa vesiväreistä, ollaan aika kaukana kuvataidetta oppimisen välineenä käyttävästä kulttuurista. Taiteen, värien käytön ja luomisen pitäisi olla luonnollisena osana mukana kaikkea tekemistä ja oppimista. Oppiaineet kuten historia, uskonto, ympäristöoppi ja äidinkieli elävöityvät kuvataiteen keinoin. Väreihin pitäisi olla mahdollista tarttua milloin siltä tuntuu, eikä milloin kalenterin mukaan oikea tila siihen on käytettävissä.
Aiheena omalla tunnillamme harjoittelutauon jälkeen oli pikapiirroksen eli croquisin tekeminen. Aluksi verryttelimme kokeilemalla eri piirustustekniikoita eli yleisimmin piirustuksessa käytettäviä kyniä ja liituja. Perinteisen puuhiilen lisäksi esillä oli lyijykyniä, grafiittikyniä ja ruskohiilen liituja eri asteikolla. Tutut saviainepohjaisten ruskohiilten värit kulkevat punatiilin värisestä tummaan umbraan, uudempi täsmennystieto minulle oli se, että liidut valkoisesta mustaan luetaan myös ruskohiileksi tai ruskoliiduksi. Kuivapastelliliiduista, joissa sideainetta on hieman vähemmän, opettaja käytti hauskaa nimitystä pölyliidut.
Aiheena omalla tunnillamme harjoittelutauon jälkeen oli pikapiirroksen eli croquisin tekeminen. Aluksi verryttelimme kokeilemalla eri piirustustekniikoita eli yleisimmin piirustuksessa käytettäviä kyniä ja liituja. Perinteisen puuhiilen lisäksi esillä oli lyijykyniä, grafiittikyniä ja ruskohiilen liituja eri asteikolla. Tutut saviainepohjaisten ruskohiilten värit kulkevat punatiilin värisestä tummaan umbraan, uudempi täsmennystieto minulle oli se, että liidut valkoisesta mustaan luetaan myös ruskohiileksi tai ruskoliiduksi. Kuivapastelliliiduista, joissa sideainetta on hieman vähemmän, opettaja käytti hauskaa nimitystä pölyliidut.
Kokeilussa ruskoliituja ja hiilikynä uutuus!
Hiilikynä on puuhiili lyijykynän kuoressa. Kiinnostava uutuus minulle, sopii varmasti piirtämiseen ja hahmotteluun kivasti, mutta jotenkin jälki ei kuitenkaan vastannut kunnon hiilellä piirtämistä. Oli hankala päättää, millaisen otteen siitä ottaisi, jotta hallinnan tunne viivassa säilyy.
Verryttelyn jälkeen aloimme piirtää kahdeksan minuutin croquis-piirroksia. Paperi oli tehtävään melko pieni eikä ensimmäisten piirrosten pöytätasolla tekeminen ainakaan parantanut tulosta. Päädyinkin hakemaan itselleni piirustustelineen ja piirsin loput pystyasennossa.
Onni Oja (1957) ohjaa kirjassaan Piirtämisen taito aloittamaan elävän mallin piirtämisen varsin nopeilla 3-5 minuuttia kestävillä asennoilla. Alussa piirros kannattaa tehdä pelkästään ääiriviivoilla. Valöörit tulevat myöhemmin.
Kasvohahmotelma. Kasvojen piirtämisessä on hyvä muistaa muutama knoppi. Silmien väliin tulee jättää tilaa noin silmän leveyden verran, otsa ottaa kallosta noin puolet ja korvat alkavat suunnilleen silmän tasolta. Suun piirtämisessä tärkeämpää on huulien välinen rako eivätkä huulten ulkoreunat.
Nopeat croquis-piirrokset rentouttavat piirtäjää ja pakottavat poimimaan olennaisen. Pikapiirtäminen mallista kehittää myös silmän ja käden yhteistoimintaa. Lapset voisivat piirtää croquita toisistaan, erilaisia asentoja voisi harjoitella myös piirustusnuken avulla. Se ainakin pysyy paikallaan. Liikuntatunnilla olimme harjoitelleet ihmispatsaiden tekemistä. Niitä voisi olla myös hauska piirtää. Pikapiirustusta käden rentouttamiseksi ja liiallisen itsekritiikin poistamiseksi voi tehdä muullakin tavalla. Voi esimerkiksi keksiä erilaisia aiheita, joita nostetaan purkista ja piirtämiseen annetaan tietty aika, vaikkapa kolme minuuttia. Lapsista on hauska vertailla, miten muut ovat saman aiheen pikapiirtäneet ja samalla havaitaan, että samaa aihetta voi kuvata monella tavalla.
Pastellimaalauksen tekeminen on lähellä piirustusta ja mahdollistaa jäsennellyn työtavan. Se sopii hyvin sellaisille oppilaille jotka haluavat kontrolloida tekemistään ja kokevat värien yllättävän käyttäytymisen epäonnistumisena. Piirtäminen on nousussa myös nuorten taiteilijoiden keskuudessa. Mediassa on ollut esillä useita nuoria taiteijoita, jotka käyttävät tekniikkanaan nimenomaan piirtämistä. Kaivan nimiä esiin heti kun muistan....On hienoa, että piirtämistä arvostetaan edelleen. Kuten Onni Ojakin (1957) sanoo, on luotettava piirustustaito kaiken kuvataiteellisen työskentelyn varma perusta. Toisaalta Oja on myös varsin rajaava, hänen mielestään piirtäjän täytyy olla lahjakas, jotta piirtämisestä olisi mitään iloa itselle tai toisille. Tässä olen hänen kanssaan täysin eri mieltä. Lähes jokainen on rakastanut piirtämistä lapsena. Se ilo tulisi säilyttää koko eliniän, jokaisella on oikeus ilmaista itseään myös kuvin ja saada näin syvyyttä omana itsenä olemiseen.
Lähteet:
Oja, O. 1957. Piirtämisen taito. WSOY. Porvoo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)