Kuljeskelu onnistuu parhaiten mökillä. Se taitaa olla ainoita paikkoja maailmassa, jossa pääsen seesteiseen olotilaan. Sellaiseen, jossa ei koko ajan mielessä pyöri seuraava tekemätön työ. Täysiaikainen kuljeskelu alkaakin siitä hetkestä, kun astun ulos autosta mökin pihalla. Jo mökin avaimen haku kätköpaikastaan on kiireetöntä kuljeskelua, jonka saattaa keskeyttää havaittu metsämansikka tai kukkaan puhjennut ruusu. Haahusteluksi sitä kutsutaan meidän perheessä.
Sana flanööri voidaankin määritellä kuljeskelijaksi, vetelehtijäksi ja maleksijaksi (mita-tarkoittaa.com). Kaikki taitoja, jotka nykyihmiseltä tuppaavat olla kadoksissa.
Päätin siis tehdä flanöörini ollessani mökillä. Kesäparatiisimme sijaitsee ehdassa maalaismaisemassa peltojen keskellä.
Mökin pihan perällä sijaitsee vanha talli. Tilaa aikoinaan asuttanut läheisen kartanon pehtoori on pitänyt siellä paria omaa hevostaan, joiden kanssa on tehnyt oman pikkutilan työt kartanolle tehdyn työpäivän päätteeksi. Hevoset ovat olleet myös perheen ystäviä, laiduntaneet pihapiirissä ja hörisseet lapsille heidän tarjotessaan niille kuivattua leipää.
Aina astuessani talliin, tällaiset mielikuvat valtaavat mielen. Vanhassa tallissa tuoksuu lämpimänä kesäpäivänä pölyiseltä, mutta myös aavistus lannasta häilyy ikuisena ilmassa. Suomenhevosen hunajaan vivahtava tuoksu tulee nenään, samoin hevosen suussa jauhautuvan kuivan ruisleivän voimakas aromi. Pehmeä rytmikäs rouskutus kuuluu korvissa.
Vuosikymmeniä sitten ovat tallin eteisen seinälle jääneet nämä suitset. Hevonen haettiin tallista töihin pellolle ja toisinaan hyvin harjattuna ja parempiin puettuna se valjastettiin kärryjen eteen ja sen kanssa lähdettiin kylille. Tuli myös se päivä, kun se talutettiin riimulla tallin ovesta ulos viimeisen kerran, ja suitset jäivät käyttämättöminä seinälle. Tunnen surua hevosen puolesta, mutta suren myös sen isäntää. Hyvin palvelleesta ystävästä on raskasta luopua. Luopuminen on varmasti tehty hetkellä, jolloin itselläkään ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Hevosmiesvaarillani oli sellainen periaate, että hevonen lähtee tilalta toiseksi viimeisenä, isäntä viimeisenä. Suitsia kädessä pitäessäni mietin, että näin on ajateltu täälläkin.
Istun parhaat päivänsä nähneessä tallissa, katselen ikkunasta entisaikojen laitumelle ja suren vanhaa hevosta ja sen kumaraa koukkusormista isäntää. Aika on pysähtynyt tallissa. Kuuluu lintujen sirkutusta ja kärpästen pörinää, koira haukkuu jossain pihalla. Ilma on kuuma ja seisahtunut. Menneestä ajasta ja työnteosta muistuttaa avoimeksi jäänyt lantaluukku. Entisaikojen näppärä keksintö, josta nykyiset heppatytöt eivät ole kuulleetkaan. Miten käsittämättömän paljon asiat ovat muuttuneet lyhyessä ajassa. Minä olen käyttänyt lantaluukkua, äitini, mummuni ja jopa vielä hänen mummunsa on lapannut lantaa luukusta. Mutta tyttäreni, hevoshullu jo neljännessä polvessa, ei tunnistanut sitä enää. Lannan haju on haihtunut, auringossa vanha puu huokuu lämpöä. Mutta oikein tarkasti, silmät kiinni nuuhkaistaessa ja mielikuvitusta käyttäessä on lantalan tuulahdus havaittavissa.
Käyn ränsistyneessä tallissa usein. Joka mökkireissulla. Mietin entistä elämää siellä, missä hevoset ovat seisoneet, mistä ne ovat syöneet ja miten ne ovat kumartaneet päänsä ja nostelleet jalkojaan astuessaan tallin ovesta aurinkoiselle pihalle. Vanha talli saa myös suunnittelijan ja haaveilijan mielikuvituksen valloilleen. Suunnittelen talliin uutta elämää. Herätän sen joka käynnillä henkiin. Millaiset karsinat rakentaisin, miten ne sijoittaisin. Kuljeskelen tallissa ja laskeskelen, että sinne mahtuisi neljä hevosta. Tallini olisi sisältä hieno. Karsinat olisivat suorassa rivissä, ja hevoset saisivat kurkistella käytävälle. Tallissa olisi viihtyisää ja siistiä. Hyvin hoidetut tyytyväiset hevoset rouskuttaisivat heinäänsä ja harjailisin tallin käytävältä vielä pari heinänkortta pois.
Mökille johtava tie on aina auringonpaisteesta kuuma. Tien reunoilla kasvaa metsämansikoita ja kurjenkelloja. Kuivat kävyt ja neulaset narisevat jalan alla sitä kävellessä. Tuuli suhisee jossain yläpuolellani, alkaa kaukaa, lähestyy ja pyyhkäisee yli. Tiellä, alhaalla, ilma ei liiku, kellokukat soittavat rauhassa ja joku sirkka sirittää.
Tällä tiellä en ole koskaan kävellyt kiireisesti (paitsi ehkä silloin kun edelläni vapaana juokseva koira on käynyt saviojassa ja mökin ovi on jäänyt auki...) Pellon reunaa kulkeva lämpöä hohkaava tie rauhoittaa kiireisimmänkin mielen. Kävelen tiellä ja nautin siitä, ettei minulla ole aavistustakaan kellonajasta.
Mökkipihaamme ympäröivät pellot lähes joka ilmansuunnasta. Olen päättänyt, että tallirakennuksen takana lainehtiva viljapelto on aikoinaan kuulunut tähän pikkutilaan. Se yhtyy niin sopivasti mökille tulevaan tiehen ja mökin kuistilta näkee, miten aurinko laskee sen taakse iltaisin. Mummonmökkiimme ei enää kuulu peltomaata, pellot on myyty kauan sitten. Tallin takaista peltoakin viljelee naapurin suurtilallinen. Mutta peltoalue on kuin tehty laidunmaaksi. Vaikka laidun on auringonpaisteessa idyllinen ja mukavasti metsän kainalossa, täytyisi hevoset ottaa aina yöksi sisään. Alueella liikkuu susia.
Taas mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan. Suunnittelen laitumet, aidat ja sähköpaimenen sijainnin. Näen laitumella rauhaa huokuvat hevoset nojaamassa toiseen etujalkaansa ruohoa syöden. Välillä hevonen nostaa päänsä, seisoo ryhdikkäänä ja ylväänä kuunnellessaan jotain, minkä vain se kuulee.
Hevonen henkii ikiaikaista viisautta. Se on olentona ylevämpi ja jalompi kuin ihminen. Ritva Haavikko (2003) sanoo, että moni hevosen ihailtava ominaisuus on kasvanut yli ihmisen: voima, nopeus, jalous ja uskollisuus. Tua Forsströmiä (2003) mukaillen voisi sanoa, että hevoset edustavat ihmisen puuttuvia ominaisuuksia, rohkeutta ja uskollisuutta.
Haaveilen omasta ponista, hevosesta.
Haaveilen omasta ponista, hevosesta.
Minulle hevonen olisi ystävä, joka edustaisi kauneutta ja viisautta. Se olisi myös inspiraation lähde. Hevosen kaunis ja jalo olemus pakottaa kehittämään itseä. Hevonen olisi myös portti johonkin toiseen maailmaan. Hevosen aistit ovat kehittyneet miljoonien vuosien valppaana olon ansiosta tasolle, jota ihminen ei saavuta. Hevosen on uskottu näkevän ja kuulevan sellaista mihin ihmisella ei ole kykyä, se erottaa hyvän ja pahan ja asettuu hyvän puolelle. (Haavikko 2003.)
Eläimen katse vakuuttaa ihmiselle, että sen takana on tajuinen olento. Se kommunikoi kanssamme vaikka ei puhu. (Chagall.)
Ystävyys on mahdollista saavuttaa ilman puhetta. Lajien välinen ystävyys on juuri sitä, ystävyyttä, jossa kommunikoidaan jollain muulla tavoin kuin puheella. Haavikon (2003) mukaan ihminen on vaikeasti typistynyt, jos hän ei ole tutustunut muiden lajien jäseniin.
Äidillä oli tapana sanoa, että vetelehtimisestäni seuraa aina joutavanpäiväistä haihattelua. Tällaistä haaveilua seurasi tästä flanööritehtävästä. Työnnän tallin narisevan oven kiinni ja jätän mielikuvitustallini sinne. Luovuus tarvitsee aikaa ja tilaa, tyhjäkäyntiäkin. Ehkä tästäkin haaveilusta seuraa jotain, maalaus tai piirustus. Jos haaveilusta ei olekaan seurauksena omaa ponia, voin ainakin aina maalata sen. Voin kuvitella yhteyden suurempaan maailmaan ja pitää hevosta inspiraationi lähteenä, vaikka minulla ei sellaista olekaan. Fyysinen hevonen lähentelee jaloudessaan henkistä olentoa, joten sehän on melkein sama.....
Lähteet:
Chagall, M. 2003. Teoksessa Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. Toim. Haavikko, R. Gummerus. Jyväskylä.
Forsström, T. 2003. Em. teoksessa.
Haavikko, R. 2003. Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. Gummerus. Jyväskylä.
Mielikuvitusvalokuvat Pixabay.
Mitatarkoittaa.com. Luettu 22.7.2017.
