Marssin heti näyttelyilmoituksen kirjastossa huomattuani Rehnlundin museoon katsomaan, miltä Helene Sjärfbeckin öljyvärimaalaus "Toipilas" nyt näyttää ja tuntuu. Suhteeni maalaukseen on pitkäaikainen ystävyyssuhde. Aikaisemmin tapasimme useimmin taidekirjojen ja kuvien välityksellä, nykyisin käyn tervehtimässä teosta luonnossa aina kun se on mahdollista.
Taiteilijana Helene Sjärfbeck on suomalaisista maalareista minulle läheisin. Pidän hänen töistään, niiden rauhallisuudesta, seesteisyydestä, kuulaudesta ja harmoniasta. Vaikka "Toipilas" ei maalauksena edustakaan sitä Sjärfbeckiä, mikä eniten puhuttelee, edustaa se kuitenkin itse Heleneä ja koko hänen kunnioitettavaa tuotantoaan.
Joitain kuvia katsellessa tulee jokin tunne tai saa kiinni jostain, jolle ei ole sanoja. Taide astuu esiin silloin, kun sanat loppuvat. Se kai on mielestäni taiteen tehtävä. Kaikkea ei voi puhua ja selittää. Taide avaa muita kanavia.
Toipilasta Kokkolassa katselessani näen rauhan, pysähtyneen päivän ja kevään valon. Hassua sanoa, mutta näen ensimmäistä kertaa, miten voimakkaan vaaleanvihreä pikkutytön käsissään pitelemä oksa on. Se suorastaan pomppaa kuvasta. Tulee olo, että onkohan sitä jotenkin restauroitu....Vihreän kirkas sävy melkein jopa häiritsee aikaisempaa muistikuvaa. Miten en ole aikaisemmin reagoinut siihen......?
Toipilas on ollut minulle aina surumielinen maalaus, vaikka sen on selitettykin edustavan uuden kevään ja uuden alun tuloa. Lakanat, joihin lapsi on kääriytynyt, kertovat, että hänet on kannettu tuoliin, vointi on siis hyvin heikko. Lapsi katsoo versoa kuin tietäen, ettei ehkä tule näkemään sen kasvua loppuun. Kuvassa lapsi on selvästi aikuisen huoneessa, jossa häntä ei ole huomioitu. Leluja tai muitakaan lapsen viihtyvyydestä huolehtimiseen viittaavia esineitä ei näy. Liekö lapsi edes omassa kodissaan, vai onko hänet tuotu kylmästä palvelusväen mökistä hetkeksi lämpimämpään herrashuoneeseen? Olenkin ollut hyvin helpottunut tulkinnasta, jonka mukaan teos kertoo toipumisesta ja elämän voimien palautumisesta sekä pitkän talven jälkeisen ilon kokemisesta.
Maalauksen yksityiskohdat ovat kauniita ja kerroksellisia. Ne ovat jo sellaisenaan, teoksesta irrotettuina, pysähdyttäviä. Läheltä tarkastellut yksityiskohdat toimivat omina taideteoksinaan. Toipilas on täynnä toinen toistaan hienompia palasia, joiden kokonaisuudesta merkkiteos syntyy. Niitä katsoessa pääsee aikaan 130 vuotta sitten, Helene Sjärfbeckin vierelle katsomaan hänen siveltimen vetojaan. Uskomatonta miten hyvin maalaus on säilynyt, miten värien pigmentit edelleen hohtavat ja miten maalikerrokset ja siveltimien jäljet ovat havaittavissa.
Sjärbeckin myöhemmät maalaukset ovat kuitenkin minulle sitä kauneinta Sjärfbeckiä. 1900- luvun alkupuolen pelkistetymmät ja väreiltään minimalistisemmat työt ovat aina yhtä viehättäviä. Helene Sjärfbeck muuttui modernimmaksi vanhetessaan, sanotaan. Minusta hän vain keskittyi olennaiseen ja jätti turhan melun pois. Työt henkivät samaa rauhaa kuin Toipilas.
Kun katsoo tätä vuonna 1925 maalattua teosta "Lyhdyn valoa" ja "Toipilas" työn yksityiskohtia rinnakkain, ei voi olla huomaamatta niiden samankaltaisuutta. Värien keskinäinen harmonia, kuulas kerroksellisuus ja viivan käyttö toistuvat sekä isosta työstä irrotetuissa palasissa, että tässä myöhemmässä kokonaisessa työssä. Vähemmästä on taiteilijan ilmaisun pelkistyessä tullut enemmän.
Entä jos tyttö sittenkin selvisi? Parani sairaudestaan ja asettui kymmenisen vuotta myöhemmin uudelleen Sjärfbeckin malliksi. Hän ei ole menettänyt tapaansa sormeilla oksia tuijotellen surullisen näköisenä tulevaa miettien.
Lähteet:
Valokuvat Helene Sjärfbeckin teoksesta Toipilas olen ottanut Renlundin museossa Kokkolassa 2017.
Lyhdyn valoa- teoksen olen kuvannut kirjasta Kultakausi, toim. Markku Valkonen 1989. Wsoy.Helsinki.
Tyttö veräjällä hiili, vesiväri- teoksen olen kuvannut kirjasta Helene Sjärfbeck- Elämä ja taide. Lena Holger 1997. Otava. Helsinki.
