Värioppi ratkaistaan koulussa useimmiten maalaamalla perinteinen väriympyrä tavoitteena saada vesiväreillä aikaan mahdollisimman puhtaat pää- ja välivärit. Tämä ei ole mikään huono eikä tarpeeton tapa. Puhtaiden värien sekoittaminen, sekä pää- ja välivärien tunnistaminen on aina ajankohtaista. Edelleen on yläkoulussa asti oppilaita, jotka eivät tiedä miten jotkin väliväreistä saadaan aikaan. Värioppi on siis tarpeellista ja useiden oppilaiden mielestä jopa mielenkiintoista. Siinä saa toimia, tutkia ja tehdä havaintoja.
Kuva Pixabay
Perinteiset vakioksi muodostuneet värien nimet löytyvät kouluvesiväripaletista. Siniset ovat nimeltään preussi, joka on tummempi ja ultramariini, kirkkaampi. Punaisista väreistä vaaleampi punainen on nimeltään sinooperi, tummempi on karmiini. Keltaiset ovat kadmium ja kromi. Kirkkaampi ja vaaleampi keltainen on nimeltään kadmium, tummempi kylläisempi keltainen on kromi. Varsinainen pääväri muodostuu molempien värien, tumman ja vaalean sekoituksena. Oppilaan ei välttämättä tarvitse oppia värien nimityksiä, mutta välivärejä sekoittaessa on hyvä tiedostaa mikä vaikutus on sillä valitseeko pääväriparinsa "tummemmasta" vai "vaaleammasta" pääväristä. Värien sekoittamiseen ja tutkimiseen kannattaa rohkaista. Kuuluisan väriteoreetikon Josef Albersinkin (1979) mukaan värien ja väreistä oppiminen omien havaintojen ja kokemuksen kautta edistää oppimista pysyvämmin kuin pelkkä teorian läpikäyminen. Myös luovuus kehittyy löytämisen ja oivalluksen kautta.
Värit havaitaan yksilöllisesti. Esimerkiksi värin punainen mielikuvia löytyy lähes yhtä monta kuin on punaista ajatteleviakin. Tämä perustuu muun muassa siihen, että ihmisen näkömuisti on paljon heikompi kuin kuulomuisti. Lisäksi värinimistömme on puutteellinen. Värejä, sävyjä ja vivahteita on lukemattomia, mutta värien nimiä vain kolmisenkymmentä. (Albers 1979.)
Vielä kun aletaan puhua pinkistä ja mintusta, ei voida todellakaan tietää millaista väriä tarkoitetaan. Ilmaisu menee entistä epätäsmällisemmäksi käytettäessä näitä "lempininimiä", tuntuu kuin värillä ei olisi niin suurta merkitystä. Väriä ikäänkuin väheksytään tai mitätöidään.
Väreillä kuitenkin on väliä ja vaikutusta. Ne vaikuttavat paitsi katsojaansa, ne vaikuttavat erityisesti toisiinsa. Värit ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja väriä ei voi havaita sellaisenaan, vaan ympärillä olevat värit tai väri vaikuttaa aina siihen. Toisin sanoen sama väri voi näyttää sen väriympäristöstä johtuen erilaiselta.
Josef Albers (1979) on tutkinut juuri tätä värien keskinäistä vuorovaikutusta. Tarkemmin hänen huomioihinsa värien käyttäytymistä koskien pääse tutustumaan kirjassa Värien vuorovaikutus, joka on suomenkielinen taskukirjapainos Albersin alkuperäisteoksesta Interaction of colours. Lyhyesti sanottuna Albers (1979) opettaa, että väri on taiteen välineistä suhteellisin ja se harhauttaa lakkaamatta. Värit muuttuvat jatkuvasti lähellä olevien muiden värien ja olosuhteiden, esimerkiksi valon, vaihdellessa.
Albers (1979) opastaa väriteorioihin muun muassa Goethen kolmion avulla. Hän pitää sitä yhtenä keskitetyimmistä väristä esitetyistä perusjärjestyksistä. Primääri- ja sekundäärivärien lisäksi kolmiossa näkyy kolme tertiääriväriä, eli pää- ja väliväreistä muodostuneet sekoitukset. Kolmiosta ovat löydettävissä komplementtivärit samoin kuin väriympyrästäkin.
Kuvataiteen tunnillamme maalasimme Goethen kolmion. Kuvista huomaa, että tertiäärivärien muodostuminen oli minulle vielä hieman hämärän peitossa. Niiden muodostuessa kahdesta väliväristä ja yhdestä pääväristä, ei alimmaisiin tertiäärikolmipihin tule enää ihan noin paljon punaista, kuin olen niihin omassa kolmiossani maalannut.
Mielenkiintoinen oli myös Goethen kolmion värien jaottelu psykologisemmasta näkökulmasta. Kolmion alaosaan jäävän sinisten ja vihreiden muodostavan suoran merkitystä ei löydy Albersin (1979) kirjasta, mutta Lokan (2017) mukaan se muodostaa niin sanotut tietoiset värit.
Albersin väriopin lisäksi toinen taidemaalareille paljon antanut väriteoreetikko on sveitsiläinen Johannes Itten. Ittenin Värit taiteessa on Albersin lisäksi yksi väriopin perusteoksia.
Johannes Itten oli samoilla linjoilla Albersin kanssa värien subjektiivisesta kokemisesta ja siitä, että ne vaikuttavat toisiinsa. Keskeistä Ittenin väriopissa on juuri värien vaikutus toisiinsa. Hän puhuu muun muassa seitsemästä värikontrastista eli väririnnastuksesta.
Värikontrastit Ittenin mukaan:
1. Sävykontrasti eli värisävyjen rinnastus
Puhtaiden värien kontrasti, värejä väriympyrän vastakkaisilta laidoilta.
2. Valöörikontrasti eli valoisuusrinnastus
Vaaleat värit nousevat kuvasta, tummat vetäytyvät. Tumman ja vaalean värin
vastakohtaisuus.
3. Kulöörikontrasti eli lämpörinnastus
Kylmien ja lämpimien värien kontrasti. Ittenin mukaan lämpimin väri on
punaoranssi, kylmin sinivihreä. Lämpimät värit nousevat kuvasta esille,
kylmät värit vetäytyvät.
4. Komplementtikontrasti eli vastaväririnnastus
Vastavärit korostavat toisiaan. Kohde nousee kuvasta esille sijoittamalla sen
lähelle vastaväriä.
5. Kvaliteettikontrasti eli kylläisyysrinnastus
Yhdistellään sekä puhtaita että murrettuja ja taitettuja sävyjä. Puhtaat värit
nousevat esiin, murretut ja taitetut vetäytyvät.
6. Kvantiteettikontrasti eli määräalarinnastus
Värillä on taipumus ottaa todellista kokoaan joko isompi tila tai vetäytyä.
Yleensä puhtaat, lämpimät ja vaaleat värit laajenevat, murretut ja tummat värit
vetäytyvät.
7. Simultaanikontrasti eli samanaikaisuusrinnastus
Katsoessamme väriä silmä alkaa samalla muodostaa sen vastaväriä. Emme näe
värejä sellaisena kuin ne ovat, vaan vieressä oleva väri muuttaa aona värin sävyä.
Esimerkiksi sinisen vieressä oleva vihreä saattaa näyttää todellista
keltaisemmalta.
Väriopin pohdiskelu oli antoisaa. Tuntuu kuin ajan kuluessa moni asia olisi loksahtanut paikoilleen. Tätä blogikirjoitusta tehdessäni varsinkin Ittenin rinnastukset jäsentyivät mielessäni selkeämmin ja tarkoituksenmukaisemmin kuin parikymmentä vuotta sitten. Nuorempana taisin olla vähän kärsimätön pohdiskellakseni väriteorioita syvemmin. Vieläkin joistain värin suhteellisuuksien totuuksista herää vastareaktio. Väri kuitenkin havaitaan subjektiivisesti ja jokainen valitsee värit oman mieltymyksensä mukaan myös tekemiinsä kuviin. Maalatessa väri valitaan enemmän "musta tuntuu"-periaatteella, kuin jonkin väririnnastusteorian määräämänä.
Toisaalta näitä puhtaasti väriteoriaan perustuvia värikokeita kannattaa välillä tehdä. Kuten Alberskin (1979) totesi, visuaalinen välitys - ja kommunikointikyky laajenee kokeilemalla ja havainnoimalla. Värinnastukset eivät useimmiten ole kuvassa yksinään, vaan samasta kuvasta on löydettävissä useita kontrasteja. Tyylikeinona on mahdollista painottaa jonkin kontrastin pääpiirteitä, kuten esimerkiksi naivistit usein toteuttavat maalauksissaan sävykontrastin elementtejä. Itse huomaan pitäväni juuri sävykontrastiin painottuvista maalauksista niiden voimakkuuden vuoksi. Värit voivat parhaimmillaan saada haukkomaan henkeä. Maalatessani itse toteutan useimmiten kvaliteettikontrastia, kuten yllä olevasta sekatekniikalla tehdystä avaimenperäni kuvasta on havaittavissa.
Lähteet:
Albers, J. 1979. Värien vuorovaikutus. Vapaa taidekoulu. Helsinki.
Lokka, A. 2017. Luennot. Yliopistokeskus Chydenius.
Omat opiskelumuistiinpanot 1989. Kankaanpään Taidekoulu.
- Väreihin liittyen niistä myös puhutaan "väärillä" nimillä. Väreistä käytetään nimityksiä kuten lila, pinkki, roosa ja minttu. Itse pyrin muistuttamaan oppilaita tiukkanutturaisuuden uhallakin violetista ja vaaleanpunaisesta. Väreillä on toki omat nimensä, sinistä löytyy ultramariin, preussin, phtalon ja vaikkapa taivaan sinisenä riippuen myös värivalmistajan nimeämistavasta.
Perinteiset vakioksi muodostuneet värien nimet löytyvät kouluvesiväripaletista. Siniset ovat nimeltään preussi, joka on tummempi ja ultramariini, kirkkaampi. Punaisista väreistä vaaleampi punainen on nimeltään sinooperi, tummempi on karmiini. Keltaiset ovat kadmium ja kromi. Kirkkaampi ja vaaleampi keltainen on nimeltään kadmium, tummempi kylläisempi keltainen on kromi. Varsinainen pääväri muodostuu molempien värien, tumman ja vaalean sekoituksena. Oppilaan ei välttämättä tarvitse oppia värien nimityksiä, mutta välivärejä sekoittaessa on hyvä tiedostaa mikä vaikutus on sillä valitseeko pääväriparinsa "tummemmasta" vai "vaaleammasta" pääväristä. Värien sekoittamiseen ja tutkimiseen kannattaa rohkaista. Kuuluisan väriteoreetikon Josef Albersinkin (1979) mukaan värien ja väreistä oppiminen omien havaintojen ja kokemuksen kautta edistää oppimista pysyvämmin kuin pelkkä teorian läpikäyminen. Myös luovuus kehittyy löytämisen ja oivalluksen kautta.
Värit havaitaan yksilöllisesti. Esimerkiksi värin punainen mielikuvia löytyy lähes yhtä monta kuin on punaista ajatteleviakin. Tämä perustuu muun muassa siihen, että ihmisen näkömuisti on paljon heikompi kuin kuulomuisti. Lisäksi värinimistömme on puutteellinen. Värejä, sävyjä ja vivahteita on lukemattomia, mutta värien nimiä vain kolmisenkymmentä. (Albers 1979.)
Vielä kun aletaan puhua pinkistä ja mintusta, ei voida todellakaan tietää millaista väriä tarkoitetaan. Ilmaisu menee entistä epätäsmällisemmäksi käytettäessä näitä "lempininimiä", tuntuu kuin värillä ei olisi niin suurta merkitystä. Väriä ikäänkuin väheksytään tai mitätöidään.
Väreillä kuitenkin on väliä ja vaikutusta. Ne vaikuttavat paitsi katsojaansa, ne vaikuttavat erityisesti toisiinsa. Värit ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja väriä ei voi havaita sellaisenaan, vaan ympärillä olevat värit tai väri vaikuttaa aina siihen. Toisin sanoen sama väri voi näyttää sen väriympäristöstä johtuen erilaiselta.
Josef Albers (1979) on tutkinut juuri tätä värien keskinäistä vuorovaikutusta. Tarkemmin hänen huomioihinsa värien käyttäytymistä koskien pääse tutustumaan kirjassa Värien vuorovaikutus, joka on suomenkielinen taskukirjapainos Albersin alkuperäisteoksesta Interaction of colours. Lyhyesti sanottuna Albers (1979) opettaa, että väri on taiteen välineistä suhteellisin ja se harhauttaa lakkaamatta. Värit muuttuvat jatkuvasti lähellä olevien muiden värien ja olosuhteiden, esimerkiksi valon, vaihdellessa.
Albers (1979) opastaa väriteorioihin muun muassa Goethen kolmion avulla. Hän pitää sitä yhtenä keskitetyimmistä väristä esitetyistä perusjärjestyksistä. Primääri- ja sekundäärivärien lisäksi kolmiossa näkyy kolme tertiääriväriä, eli pää- ja väliväreistä muodostuneet sekoitukset. Kolmiosta ovat löydettävissä komplementtivärit samoin kuin väriympyrästäkin.
Kuvataiteen tunnillamme maalasimme Goethen kolmion. Kuvista huomaa, että tertiäärivärien muodostuminen oli minulle vielä hieman hämärän peitossa. Niiden muodostuessa kahdesta väliväristä ja yhdestä pääväristä, ei alimmaisiin tertiäärikolmipihin tule enää ihan noin paljon punaista, kuin olen niihin omassa kolmiossani maalannut.
Mielenkiintoinen oli myös Goethen kolmion värien jaottelu psykologisemmasta näkökulmasta. Kolmion alaosaan jäävän sinisten ja vihreiden muodostavan suoran merkitystä ei löydy Albersin (1979) kirjasta, mutta Lokan (2017) mukaan se muodostaa niin sanotut tietoiset värit.
Albersin väriopin lisäksi toinen taidemaalareille paljon antanut väriteoreetikko on sveitsiläinen Johannes Itten. Ittenin Värit taiteessa on Albersin lisäksi yksi väriopin perusteoksia.
Johannes Itten oli samoilla linjoilla Albersin kanssa värien subjektiivisesta kokemisesta ja siitä, että ne vaikuttavat toisiinsa. Keskeistä Ittenin väriopissa on juuri värien vaikutus toisiinsa. Hän puhuu muun muassa seitsemästä värikontrastista eli väririnnastuksesta.
Värikontrastit Ittenin mukaan:
1. Sävykontrasti eli värisävyjen rinnastus
Puhtaiden värien kontrasti, värejä väriympyrän vastakkaisilta laidoilta.
2. Valöörikontrasti eli valoisuusrinnastus
Vaaleat värit nousevat kuvasta, tummat vetäytyvät. Tumman ja vaalean värin
vastakohtaisuus.
3. Kulöörikontrasti eli lämpörinnastus
Kylmien ja lämpimien värien kontrasti. Ittenin mukaan lämpimin väri on
punaoranssi, kylmin sinivihreä. Lämpimät värit nousevat kuvasta esille,
kylmät värit vetäytyvät.
4. Komplementtikontrasti eli vastaväririnnastus
Vastavärit korostavat toisiaan. Kohde nousee kuvasta esille sijoittamalla sen
lähelle vastaväriä.
5. Kvaliteettikontrasti eli kylläisyysrinnastus
Yhdistellään sekä puhtaita että murrettuja ja taitettuja sävyjä. Puhtaat värit
nousevat esiin, murretut ja taitetut vetäytyvät.
6. Kvantiteettikontrasti eli määräalarinnastus
Värillä on taipumus ottaa todellista kokoaan joko isompi tila tai vetäytyä.
Yleensä puhtaat, lämpimät ja vaaleat värit laajenevat, murretut ja tummat värit
vetäytyvät.
7. Simultaanikontrasti eli samanaikaisuusrinnastus
Katsoessamme väriä silmä alkaa samalla muodostaa sen vastaväriä. Emme näe
värejä sellaisena kuin ne ovat, vaan vieressä oleva väri muuttaa aona värin sävyä.
Esimerkiksi sinisen vieressä oleva vihreä saattaa näyttää todellista
keltaisemmalta.
Väriopin pohdiskelu oli antoisaa. Tuntuu kuin ajan kuluessa moni asia olisi loksahtanut paikoilleen. Tätä blogikirjoitusta tehdessäni varsinkin Ittenin rinnastukset jäsentyivät mielessäni selkeämmin ja tarkoituksenmukaisemmin kuin parikymmentä vuotta sitten. Nuorempana taisin olla vähän kärsimätön pohdiskellakseni väriteorioita syvemmin. Vieläkin joistain värin suhteellisuuksien totuuksista herää vastareaktio. Väri kuitenkin havaitaan subjektiivisesti ja jokainen valitsee värit oman mieltymyksensä mukaan myös tekemiinsä kuviin. Maalatessa väri valitaan enemmän "musta tuntuu"-periaatteella, kuin jonkin väririnnastusteorian määräämänä.
Toisaalta näitä puhtaasti väriteoriaan perustuvia värikokeita kannattaa välillä tehdä. Kuten Alberskin (1979) totesi, visuaalinen välitys - ja kommunikointikyky laajenee kokeilemalla ja havainnoimalla. Värinnastukset eivät useimmiten ole kuvassa yksinään, vaan samasta kuvasta on löydettävissä useita kontrasteja. Tyylikeinona on mahdollista painottaa jonkin kontrastin pääpiirteitä, kuten esimerkiksi naivistit usein toteuttavat maalauksissaan sävykontrastin elementtejä. Itse huomaan pitäväni juuri sävykontrastiin painottuvista maalauksista niiden voimakkuuden vuoksi. Värit voivat parhaimmillaan saada haukkomaan henkeä. Maalatessani itse toteutan useimmiten kvaliteettikontrastia, kuten yllä olevasta sekatekniikalla tehdystä avaimenperäni kuvasta on havaittavissa.
Lähteet:
Albers, J. 1979. Värien vuorovaikutus. Vapaa taidekoulu. Helsinki.
Lokka, A. 2017. Luennot. Yliopistokeskus Chydenius.
Omat opiskelumuistiinpanot 1989. Kankaanpään Taidekoulu.
