Taidenäyttelykäynti

Keväällä 2017 Kokkolaan saapui Klassikot kiertueella-näyttely.

Marssin heti näyttelyilmoituksen kirjastossa huomattuani Rehnlundin museoon katsomaan, miltä Helene Sjärfbeckin öljyvärimaalaus "Toipilas" nyt näyttää ja tuntuu. Suhteeni maalaukseen on pitkäaikainen ystävyyssuhde. Aikaisemmin tapasimme useimmin taidekirjojen ja kuvien välityksellä, nykyisin käyn tervehtimässä teosta luonnossa aina kun se on mahdollista.

Taiteilijana Helene Sjärfbeck on suomalaisista maalareista minulle läheisin. Pidän hänen töistään, niiden rauhallisuudesta, seesteisyydestä, kuulaudesta ja harmoniasta. Vaikka "Toipilas" ei maalauksena edustakaan sitä Sjärfbeckiä, mikä eniten puhuttelee,  edustaa se kuitenkin itse Heleneä ja koko hänen kunnioitettavaa tuotantoaan.

                                       Katkelma 1904

Joitain kuvia katsellessa tulee jokin tunne tai saa kiinni jostain, jolle ei ole sanoja. Taide astuu esiin silloin, kun sanat loppuvat. Se kai on mielestäni taiteen tehtävä. Kaikkea ei voi puhua ja selittää. Taide avaa muita kanavia.

Toipilasta Kokkolassa katselessani näen rauhan, pysähtyneen päivän ja kevään valon. Hassua sanoa, mutta näen ensimmäistä kertaa, miten voimakkaan vaaleanvihreä pikkutytön käsissään pitelemä oksa on. Se suorastaan pomppaa kuvasta. Tulee olo, että onkohan sitä jotenkin restauroitu....Vihreän kirkas sävy melkein jopa häiritsee aikaisempaa muistikuvaa. Miten en ole aikaisemmin reagoinut siihen......?

         Toipilas 1888

Toipilas on ollut minulle aina surumielinen maalaus, vaikka sen on selitettykin edustavan uuden kevään ja uuden alun tuloa. Lakanat, joihin lapsi on kääriytynyt, kertovat, että hänet on kannettu tuoliin, vointi on siis hyvin heikko. Lapsi katsoo versoa kuin tietäen, ettei ehkä tule näkemään sen kasvua loppuun. Kuvassa lapsi on selvästi aikuisen huoneessa, jossa häntä ei ole huomioitu. Leluja tai muitakaan lapsen viihtyvyydestä huolehtimiseen viittaavia esineitä ei näy. Liekö lapsi edes omassa kodissaan, vai onko hänet tuotu kylmästä palvelusväen mökistä hetkeksi  lämpimämpään herrashuoneeseen? Olenkin ollut hyvin helpottunut tulkinnasta, jonka mukaan teos kertoo toipumisesta ja elämän voimien palautumisesta sekä pitkän talven jälkeisen ilon kokemisesta.

Maalauksen yksityiskohdat ovat kauniita ja kerroksellisia. Ne ovat jo sellaisenaan, teoksesta irrotettuina, pysähdyttäviä. Läheltä tarkastellut yksityiskohdat toimivat omina taideteoksinaan. Toipilas on täynnä toinen toistaan hienompia palasia, joiden kokonaisuudesta merkkiteos syntyy. Niitä katsoessa pääsee aikaan 130 vuotta sitten, Helene Sjärfbeckin vierelle katsomaan hänen siveltimen vetojaan. Uskomatonta miten hyvin maalaus on säilynyt, miten värien pigmentit edelleen hohtavat ja miten maalikerrokset ja siveltimien jäljet ovat havaittavissa.

Sjärbeckin myöhemmät maalaukset ovat kuitenkin minulle sitä kauneinta Sjärfbeckiä. 1900- luvun alkupuolen pelkistetymmät ja väreiltään minimalistisemmat työt ovat aina yhtä viehättäviä. Helene Sjärfbeck muuttui modernimmaksi vanhetessaan, sanotaan. Minusta hän vain keskittyi olennaiseen ja jätti turhan melun pois. Työt henkivät samaa rauhaa kuin Toipilas.

Kun katsoo tätä vuonna 1925 maalattua teosta  "Lyhdyn valoa" ja "Toipilas" työn yksityiskohtia rinnakkain, ei voi olla huomaamatta niiden samankaltaisuutta. Värien keskinäinen harmonia, kuulas kerroksellisuus ja viivan käyttö toistuvat sekä isosta työstä irrotetuissa palasissa, että tässä myöhemmässä kokonaisessa työssä. Vähemmästä on taiteilijan ilmaisun pelkistyessä tullut enemmän.

                                       Tyttö veräjällä I 1897-1902

Entä jos tyttö sittenkin selvisi? Parani sairaudestaan ja asettui kymmenisen vuotta myöhemmin uudelleen Sjärfbeckin malliksi. Hän ei ole menettänyt tapaansa sormeilla oksia tuijotellen surullisen näköisenä tulevaa miettien.

Lähteet:

Valokuvat Helene Sjärfbeckin teoksesta Toipilas olen ottanut Renlundin museossa Kokkolassa 2017.
Lyhdyn valoa- teoksen olen kuvannut kirjasta Kultakausi, toim. Markku Valkonen 1989. Wsoy.Helsinki.
Tyttö veräjällä hiili, vesiväri- teoksen olen kuvannut kirjasta Helene Sjärfbeck- Elämä ja taide. Lena Holger 1997. Otava. Helsinki.

Flanööri

Tehniävän nimenä on flanööri. "Kuljeskele yksin lähiympäristössä ja keskity havaintoihisi."

Kuljeskelu onnistuu parhaiten mökillä. Se taitaa olla ainoita paikkoja maailmassa,  jossa pääsen seesteiseen  olotilaan. Sellaiseen,  jossa ei koko ajan mielessä pyöri seuraava tekemätön työ. Täysiaikainen kuljeskelu alkaakin siitä hetkestä, kun astun ulos autosta mökin pihalla. Jo mökin avaimen haku kätköpaikastaan on kiireetöntä kuljeskelua, jonka saattaa keskeyttää havaittu metsämansikka tai kukkaan puhjennut ruusu. Haahusteluksi sitä kutsutaan meidän perheessä.

Sana flanööri voidaankin määritellä kuljeskelijaksi, vetelehtijäksi ja maleksijaksi (mita-tarkoittaa.com). Kaikki taitoja, jotka nykyihmiseltä tuppaavat olla kadoksissa.

Päätin siis tehdä flanöörini ollessani mökillä. Kesäparatiisimme sijaitsee ehdassa maalaismaisemassa peltojen keskellä.

Mökin pihan perällä sijaitsee vanha talli. Tilaa aikoinaan asuttanut läheisen kartanon pehtoori on pitänyt siellä paria omaa hevostaan, joiden kanssa on tehnyt oman pikkutilan työt kartanolle tehdyn työpäivän päätteeksi. Hevoset ovat olleet myös perheen ystäviä, laiduntaneet pihapiirissä ja hörisseet lapsille heidän tarjotessaan niille kuivattua leipää.

Aina astuessani talliin, tällaiset mielikuvat valtaavat mielen. Vanhassa tallissa tuoksuu lämpimänä kesäpäivänä pölyiseltä, mutta myös aavistus lannasta häilyy ikuisena ilmassa. Suomenhevosen hunajaan vivahtava tuoksu tulee nenään, samoin hevosen suussa jauhautuvan kuivan ruisleivän voimakas aromi. Pehmeä rytmikäs rouskutus kuuluu korvissa.

Vuosikymmeniä sitten ovat tallin eteisen seinälle jääneet nämä suitset. Hevonen haettiin tallista töihin pellolle ja toisinaan hyvin harjattuna ja parempiin puettuna se valjastettiin kärryjen eteen ja sen kanssa lähdettiin kylille. Tuli myös se päivä, kun se talutettiin riimulla tallin ovesta ulos viimeisen kerran, ja suitset jäivät käyttämättöminä seinälle. Tunnen surua hevosen puolesta, mutta suren myös sen isäntää. Hyvin palvelleesta ystävästä on raskasta luopua. Luopuminen on varmasti tehty hetkellä, jolloin itselläkään ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Hevosmiesvaarillani oli sellainen periaate, että hevonen lähtee tilalta toiseksi viimeisenä, isäntä viimeisenä. Suitsia kädessä pitäessäni mietin, että näin on ajateltu täälläkin.

Istun parhaat päivänsä nähneessä tallissa, katselen ikkunasta entisaikojen laitumelle ja suren vanhaa hevosta ja sen kumaraa koukkusormista isäntää. Aika on pysähtynyt tallissa. Kuuluu lintujen sirkutusta ja kärpästen pörinää, koira haukkuu jossain pihalla. Ilma on kuuma ja seisahtunut. Menneestä ajasta ja työnteosta muistuttaa avoimeksi jäänyt lantaluukku. Entisaikojen näppärä keksintö, josta nykyiset heppatytöt eivät ole kuulleetkaan. Miten käsittämättömän paljon asiat ovat muuttuneet lyhyessä ajassa. Minä olen käyttänyt lantaluukkua, äitini, mummuni ja jopa vielä hänen mummunsa on lapannut lantaa luukusta. Mutta tyttäreni, hevoshullu jo neljännessä polvessa, ei tunnistanut sitä enää. Lannan haju on haihtunut, auringossa vanha puu huokuu lämpöä. Mutta oikein tarkasti, silmät kiinni nuuhkaistaessa ja mielikuvitusta käyttäessä on lantalan tuulahdus havaittavissa.

Käyn ränsistyneessä tallissa usein. Joka mökkireissulla. Mietin entistä elämää siellä, missä hevoset ovat seisoneet, mistä ne ovat syöneet ja miten ne ovat kumartaneet päänsä ja nostelleet jalkojaan astuessaan tallin ovesta aurinkoiselle pihalle. Vanha talli saa myös suunnittelijan ja haaveilijan mielikuvituksen valloilleen. Suunnittelen talliin uutta elämää. Herätän sen joka käynnillä henkiin. Millaiset karsinat rakentaisin, miten ne sijoittaisin. Kuljeskelen tallissa ja laskeskelen, että sinne mahtuisi neljä hevosta. Tallini olisi sisältä hieno. Karsinat olisivat suorassa rivissä, ja hevoset saisivat kurkistella käytävälle. Tallissa olisi viihtyisää ja siistiä. Hyvin hoidetut tyytyväiset hevoset rouskuttaisivat heinäänsä ja harjailisin tallin käytävältä vielä pari heinänkortta pois.

Mökille johtava tie on aina auringonpaisteesta kuuma. Tien reunoilla kasvaa metsämansikoita ja kurjenkelloja. Kuivat kävyt ja neulaset narisevat jalan alla sitä kävellessä. Tuuli suhisee jossain yläpuolellani, alkaa kaukaa, lähestyy ja pyyhkäisee yli. Tiellä, alhaalla, ilma ei liiku, kellokukat soittavat rauhassa ja joku sirkka sirittää.

Tällä tiellä en ole koskaan kävellyt kiireisesti (paitsi ehkä silloin kun edelläni vapaana juokseva koira on käynyt saviojassa ja mökin ovi on jäänyt auki...) Pellon reunaa kulkeva lämpöä hohkaava tie rauhoittaa kiireisimmänkin mielen. Kävelen tiellä ja nautin siitä, ettei minulla ole aavistustakaan kellonajasta.

Mökkipihaamme ympäröivät pellot lähes joka ilmansuunnasta. Olen päättänyt, että tallirakennuksen takana lainehtiva viljapelto on aikoinaan kuulunut tähän pikkutilaan. Se yhtyy niin sopivasti mökille tulevaan tiehen ja mökin kuistilta näkee, miten aurinko laskee sen taakse iltaisin. Mummonmökkiimme ei enää kuulu peltomaata, pellot on myyty kauan sitten. Tallin takaista peltoakin viljelee naapurin suurtilallinen. Mutta peltoalue on kuin tehty laidunmaaksi. Vaikka laidun on auringonpaisteessa idyllinen ja mukavasti metsän kainalossa, täytyisi hevoset ottaa aina yöksi sisään. Alueella liikkuu susia. 

Taas mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan. Suunnittelen laitumet, aidat ja sähköpaimenen sijainnin. Näen laitumella rauhaa huokuvat hevoset nojaamassa toiseen etujalkaansa ruohoa syöden. Välillä hevonen nostaa päänsä, seisoo ryhdikkäänä ja ylväänä kuunnellessaan jotain, minkä vain se kuulee.

Hevonen henkii ikiaikaista viisautta. Se on olentona ylevämpi ja jalompi kuin ihminen. Ritva Haavikko (2003) sanoo, että moni hevosen ihailtava ominaisuus on kasvanut yli ihmisen: voima, nopeus, jalous ja uskollisuus. Tua Forsströmiä (2003) mukaillen voisi sanoa, että hevoset edustavat ihmisen puuttuvia ominaisuuksia, rohkeutta ja uskollisuutta.

Haaveilen omasta ponista, hevosesta.

Minulle hevonen olisi ystävä, joka edustaisi kauneutta ja viisautta. Se olisi myös inspiraation lähde. Hevosen kaunis ja jalo olemus pakottaa kehittämään itseä. Hevonen olisi myös portti johonkin toiseen maailmaan. Hevosen aistit ovat kehittyneet miljoonien vuosien valppaana olon ansiosta tasolle, jota ihminen ei saavuta. Hevosen on uskottu näkevän ja kuulevan sellaista mihin ihmisella ei ole kykyä, se erottaa hyvän ja pahan ja asettuu hyvän puolelle. (Haavikko 2003.)

Eläimen katse vakuuttaa ihmiselle, että sen takana on tajuinen olento. Se kommunikoi kanssamme vaikka ei puhu. (Chagall.)

Ystävyys on mahdollista saavuttaa ilman puhetta. Lajien välinen ystävyys on juuri sitä, ystävyyttä, jossa kommunikoidaan jollain muulla tavoin kuin puheella. Haavikon (2003) mukaan ihminen on vaikeasti typistynyt, jos hän ei ole tutustunut muiden lajien jäseniin.

Äidillä oli tapana sanoa, että vetelehtimisestäni seuraa aina joutavanpäiväistä haihattelua. Tällaistä haaveilua seurasi tästä flanööritehtävästä. Työnnän tallin narisevan oven kiinni ja jätän mielikuvitustallini sinne. Luovuus tarvitsee aikaa ja tilaa, tyhjäkäyntiäkin. Ehkä tästäkin haaveilusta seuraa jotain, maalaus tai piirustus. Jos haaveilusta ei olekaan seurauksena omaa ponia, voin ainakin aina maalata sen. Voin kuvitella yhteyden suurempaan maailmaan ja pitää hevosta inspiraationi lähteenä, vaikka minulla ei sellaista olekaan. Fyysinen hevonen lähentelee jaloudessaan henkistä olentoa, joten sehän on melkein sama.....

Lähteet:

Chagall, M. 2003. Teoksessa Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. Toim. Haavikko, R. Gummerus. Jyväskylä.
Forsström, T. 2003. Em. teoksessa.
Haavikko, R. 2003. Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. Gummerus. Jyväskylä.
Mielikuvitusvalokuvat Pixabay.
Mitatarkoittaa.com. Luettu 22.7.2017.

Omat oppimiskokemukset

Lapsena opin, että rakastan piirtämistä ja maalaamista. Viihdytin itseäni vetäytyneenä  satumaailmaan, jota piirustuksillani kuvitin todelliseksi.

Koulussa opin, että osaan piirtää ja maalata. Opettajien ja koulukavereiden kommentit olivat aina kannustavia ja ihailevia.

                              Sekatekniikalla tehty piirustus suunnilleen 80- luvun loppupuolelta

Taidekoulussa opiskellessani opin, että olen pikkunäppärä piirtäjä, jota lahjakkaampia, älykkäämpiä ja ahkerampia taiteilijoita löytyy pilvin pimein. Opin, että "esteetikko" on vähemmän kuin käsitetaiteilija, että kuvia pitää osata selittää, niillä pitää sanoa jotain. Opin pitkäksi aikaa olemaan maalaamatta ja piirtämättä.

                    Maalauspalettina taidekoulussa toimineen lasilevyni pohjapuoli on ollut
                    kehystettynä seinälläni vuodesta 1990.

Opettajana ollessani opin, että kuvalliseen ilmaisuun pitää rohkaista. Lapset herkästi vertaavat itseään toisiinsa. Jokaista pitää rohkaista ja kannustaa löytämään oma ilmaisunsa, kuvallisessa ilmaisussa ei voi olla hyviä ja huonoja. Opin myös, että kaikki lapset rakastavat maalaamista ja piirtämistä, kuten minäkin  olin tehnyt. Alemmilla luokilla kuvataide liittyy luonnollisena moniin oppiaineisiin, lapset puuhaavat innostuneina omilla käsillään. Jotain tapahtuu myöhemmin, joidenkin innostus tuottaa ajatuksiaan kuvataiteen keinoin  lopahtaa. Miksi?

Myöhemmin tavatessani taideopiskelijaystäviäni opin, että piirtäminen ja maalaaminen on piina, josta ei koskaan pääse. Tekeminen tai tekemättä oleminen vaivaa mieltä alvariinsa. Ensimmäisten kysymysten joukossa kuulumisten vaihdossa puolin ja toisin oli aina: "Oletko viime aikoina maalannut mitään?" Opin, että se tekee, joka oikeasti tuntee siihen paloa.
Se joka ei tee, tuntee jatkuvaa huonoa omaatuntoa.

Nuorena äitinä opin, että piirtämisellä on mahdollista ansaita rahaa. Tein joitakuita muotokuvia hevosista ja koirista.

                                        Muutamia harjoitelmia hevosmuotokuvista on jäänyt talteen

Hieman vanhempana äitinä opin, että kansalaisopistojen maalauksen kesäkurssit eivät ole minua varten. Yksi kerta kuuntelin itseäni ties monennettako kertaa alkavan kurssin esittelyvaiheessa selittämässä, miksi olenkaan taas jättänyt maalaamisen pitkäksi aikaa. Silloin päätin että se oli viimeinen kerta sitä kitinää.

                                      Piirustus vuodelta 1998 "Eliaksen matka"

• Vanhempana opin, että piirrän ja maalaan sitten, kun siihen on tilaisuus. Vaikka epäsäännöllisyydessä kehittymistä ei juuri pääse tapahtumaan ja käden ja silmän yhteispelin löytyminen taukojen jälkeen ottaa oman aikansa, innostus tekemiseen on tärkeintä. Taiteen tehtävä lisätä ihmisenä olemisen laatua toteutuu, kun haltioituu kuvan tekemisestä ja saa mahdollisuuden ilmaista itseään muulla tavalla kuin sanoilla. Piirrän itselleni, en muille.

                 Pastellimaalauksia ajalta kun tyttäreni oli vauva ( noin vuonna 2007 )

Tätä tehtävää tehdessäni opin, että kannattaa säästää joitain vanhoja tekeleitään, koska milloinkaan ei voi tietää, mihin niitä tarvitaan. Nytkin oli kiva, että oli jotain vanhoja muistoja kuvattavaksi. Tällä opintojemme kuvataiteen kurssilla  olen myös oppinut, että piirustukset ja maalaukset näyttävät paremmilta valokuvattuna. Niihin tulee jollain lailla etäisyyttä. Olen oppinut, että omaa käden jälkeä ei pidä väheksyä. En voi opettaa oman työn arvostusta muille, jos en itse ole sisäistänyt sitä.

Olen oppinut käyttämään opetussuunnitelmaa ohjaajana ja tutorina kuvataiteenkin opetuksessa. Opetussuunitelman ajatukset ja arvot tulevassa opettamisessa oli helppo sisäistää omien oppimiskokemusten kautta. Minulle opetussuunnitelman merkittävimmät opettajuuttani ohjaavat asiat ovat oppilaan identiteetin ja osallisuuden rakentuminen, pitkäjänteisyys työskentelyssä, turvallisen ja itseilmaisuun rohkaisevan ilmapiirin luominen, mielikuvituksen käyttöön  ja rohkeaan kokeiluun kannustaminen sekä siltojen rakentaminen yhä uusiin kuvakulttuureihin. (OPS 2014.)

                                    Roosa 2-vuotiaana lähdössä "pemmihaakoille".

                        Pemmihaakat = bändiharjoitukset
     

Lähteet:
Opetussuunnitelman perusteet, 2014. Opetushallitus.

Sirkushevonen, sabluunapaino ja Ohtakarin maalaus

Yhdellä tunnilla aiheena oli maalauksen tekeminen vuoropuheluna jonkin teoksen kanssa. Teos piti olla pohdittuna ja valittuna etukäteen, niin että vuoropuheluun on mahdollista paneutua syvemmin. Omaksi lähtökohdakseni valitsin  Marc Chagallin maalauksen  Sirkushevonen vuodelta 1964.

              Marc Chagall "Sirkushevonen" 1964

Venäläis- ranskalainen Chagall (1887-1985) on aina ollut yksi suosikkitaiteilijoistani. Pidän hänen runsaista väreistään ja runollisesta monitasoisuudestaan. Marc Chagallin maalaukset inspiroivat minua aina suuresti. Ne antavat puhdasta energiaa ja saavat aikaan oman innon alkaa maalata. Maalauksellista vuoropuhelua halusin siis käydä luotettavan tukihenkilöni kanssa. Koskaan aiemmin en ole kokeillut maalata Chagallin teos lähtökohtana, vaikka hänen mielikuvitukselliset teoksensa ovatkin läheisiä. Sirkushevonen teoksen valitsin, koska siinä yhdistyy kaksi kaunista aihetta, hevonen ja sirkus. 

Vaikka sirkus herättääkin minussa aina suuren vapaudenkaipuun, halusin kuvata sirkuksen hevosen metsälaitumella. Vapaana. Toiselle vapaus voi olla vankila, kuten minun vapaudensymbolini sirkus on sirkushevoselle. Hevosen vapaus ei toteudu kiertelemällä maailmaa sirkuksen mukana. Se on vapaana ja lähimpänä omaa syvintä olemustaan laitumella, arolla ja metsässä. 

           Marjut Ronkonen "Sirkushevonen"  2017

Tunnilla oli puhetta hermeneuttisesta kehästä. Siitä miten hermeneuttinen kehä voi totetua vuoropuheluna vaikkapa jonkin taideteoksen kanssa tuottaessaan alkuperäisen työn lähtökohdasta aina uuden tulkinnan. Hermeneuttinen kehä on mielestäni koko ajan läsnä kuvataiteen tekemisessä. Edellinen työ synnyttää uusia ajatuksia, johdattaa johonkin. Aihetta tekee mieli jatkaa tai se johtaa uuteen näkökulmaan. Ihmisen taiteellinen työskentely ja tehdyt teokset ovat  jollain tavalla koko ajan hänen hermeneuttisen kehänsä ja sillä kulkunsa kuvausta.

Sabluunapainoon saimme käyttökelpoisen ja kätevän vinkin. Esimerkiksi omasta valokuvasta saa helposti tehtyä sabluunan, kun muokkaa sitä jollain kuvankäsittelyohjelmalla graafisemmaksi. Tämä tulostetaan ja paperinen sabluuna on valmiina. Töistä tuli tosi kivoja ja pienilläkin viivoilla on mahdollista saada ihmisestä täysin tunnistettava kuva. Oikeastaan juuri ne vedokset, joissa mustaa viivaa oli minimaalisesti, olivat mielestäni onnistuneimpia.

Keväällä teimme yhdistetyn kuvataiteen ja ympäristöopin retken Lohtajan Ohtakarille. Päivä oli aurinkoinen ja ilma lämmin. Sää siis suosi meitä ja kuvataiteen tehtäväämme. Tehtäväksi meille oli annettu maalata luonnossa autenttisessa ympäristössä jotain havaitsemaamme. Itseäni kiinnosti Ohtakarin valo. Aurinkoinen saari meren ympäröimänä tulvehti valoa. Valitsin kuvauskohteeksi vastapäisellä rannalla sijaitsevat kalastajamökit, koska valo ilmeni hauskasti värikkäissä mökeissä meren, metsän ja taivaan välissä. Ulkona maalatessa valo on aivan toisella tavalla läsnä kuin sisällä tai valokuvassa. Tulkinta valosta ja tunnelman ero onkin havaittavissa samasta kohdasta otetuissa valokuvassa ja maalauksessa. 

Ulkona maalaaminen yhdessä muiden kanssa oli mukava ja voimaannuttava hetki. Kaiken kaikkiaan reissusta muodostui kiva päivä raskaan opintokevään päätteeksi. Oli hauska nähdä miten hienoja maalauksia ulkona työskentely tuotti. Kuviin oli vangittu paitsi samat näyt, jotka olivat omalla verkkokalvolla, niihin oli saatu vangittua myös samat tunnelmat. Kokemus muodostui kollektiiviseksi tekemiemme kuvien kautta.

Animaatio

Kevätauringon jo lämmittäessä pääsimme harjoittelemaan animaation tekemistä ja se oli kyllä kivaa ja antoisaa. Animaatio tehtiin pienissä ryhmissä, näin ryhmän jäsenistä jokaiselle tuli joku rooli. Tarvittiin kuvaaja, ohjaaja ja järjestelijä. Animaatio kuvattiin sovelluksella imotion ja editoitiin imoviella, jossa siihen lisättiin äänet ja muut tehosteet. Imotion taipui todella kivasti tarkoitukseen. Se oli riittävän helppo käyttää, aika ja motivaatio ei tuhraantunut teknisiin ongelmiin. Uskon tämän olevan tärkeä seikka myös oppilaiden kanssa työskennelltäessä. Kikkailuun ei saa mennä turhaa aikaa, parasta on päästä tekemiseen ja asiaan mahdollisimman suoraan käsiksi. Näin hommassa säilyy tekemisen meininki koko ajan ja motivaatio sekä keskittyminen työhön pysyvät yllä. Parasta olisi, jos jokainen pääsisi kokeilemaan kaikkia rooleja ja ottamaan vuorollaan vastuuta joko kuvaamisesta, ohjaamisesta tai hahmojen liikuttelusta. Kolmen hengen ryhmä on siis oppilaidenkin kanssa hyvä tapa toteuttaa työskentely.

Koko animaatioprosessi eli suunittelu, lavasteiden tekeminen, kuvaaminen ja editointi/leikkaus, oli kokonaisuudessaan todella mukava. Suunnittelu ja lavasteiden teko oli jo sinällään hauskaa ja luovuutta herättelevä vaihe, jota olisimme hioneet loputtomiin. Päädyimme rakentamaan ministudion pahvilaatikkoon käyttämällä leikekuvia ja muovailuvahaa materiaaleina. Päähenkilöinä oli kaksi omenaa ja esi - ja alkuopetuksen tunnilla tekemämme lankaperhoset. Kuvatessa lavasteet ja päähenkilöt heräsivät henkiin. Kuvaustakin olisi voinut hioa loputtomiin ja ottaa uusia ottoja kerta toisensa jälkeen. Ohjaaja oli todella tarpeellinen henkilö, koska hän huomasi pikkuseikkoja, joita kuvaaja ja animaatiohahmojen siirtäjä eivät välttämättä olisi kuvausinnossaan tulleet huomanneeksi.

Oppilaat rakastavat miniatyyrimaailmojen luomista. Maailman voi rakentaa yhtä hyvin pahvilaatikkoon, kaappiin, lattialle kuin luontoonkin. Animaatiota tehdessämme löysimme varmasti jokainen aikuisopiskelija leikkivän lapsen itsestämme. Ajantaju ja ulkopuolinen maailma katosivat hetkeksi kun syvennyimme herättämään henkiin luomaamme maailmaa. Tällaisen kokemuksen tarjoaa mielellään lapsille koulussa. Animaatioita voisi tehdä myös erilaisilla teemoilla. Niiden avulla on mahdollista käsitellä ja opiskella monenlaisia, vaikeitakin asioita. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei kuluta lapsia ja kivaa tekemistä loppuun liialla toistolla. Animaation tekeminenkin voi alkaa kyllästyttää, jos sitä tehdään koko ajan.

Animaation viimeisteli leikkaus ja editointi, johon käytettiin imovie-sovellusta. Sovellus on kohtuullisen helppokäyttöinen ja toimii varmasti hyvin ellei paremminkin oppilaiden käsissä kuin meidän vanhojen opettajaopiskelijoiden. Täytyy vain toivoa, että tulevissa kouluissamme olisi käytössä ipadit ja niissä kaikki tarvittavat sovellukset. Ipadit ovat toimivia juuri helppokäyttöisyytensä ansiosta. Lisäksi kaikki applen laitteet ja sovellukset toimivat ja keskustelevat saumatta toistensa kanssa. Tieto- ja viestintäteknisten laitteiden toimivuus on ehdoton edellytys oppilaiden kanssa toimittaessa. Aikaa ja hermoja ei pidä haaskata teknisten ongelmien kanssa painimiseen.