Vähän värioppia

15.3.2017

Värioppi ratkaistaan koulussa useimmiten maalaamalla perinteinen väriympyrä tavoitteena saada vesiväreillä aikaan mahdollisimman puhtaat pää- ja välivärit. Tämä ei ole mikään huono eikä tarpeeton tapa. Puhtaiden värien sekoittaminen, sekä pää- ja välivärien tunnistaminen on aina ajankohtaista. Edelleen on yläkoulussa asti oppilaita, jotka eivät tiedä miten jotkin väliväreistä saadaan aikaan. Värioppi on siis tarpeellista ja useiden oppilaiden mielestä jopa mielenkiintoista. Siinä saa toimia, tutkia ja tehdä havaintoja.

• Väreihin liittyen niistä myös puhutaan "väärillä" nimillä. Väreistä käytetään nimityksiä kuten lila, pinkki, roosa ja minttu. Itse pyrin muistuttamaan oppilaita tiukkanutturaisuuden uhallakin violetista ja vaaleanpunaisesta. Väreillä on toki omat nimensä, sinistä löytyy ultramariin, preussin, phtalon ja vaikkapa taivaan sinisenä riippuen myös värivalmistajan nimeämistavasta.

                                                                                     Kuva Pixabay

Perinteiset vakioksi muodostuneet värien nimet löytyvät kouluvesiväripaletista. Siniset ovat nimeltään preussi, joka on tummempi ja ultramariini, kirkkaampi. Punaisista väreistä vaaleampi punainen on nimeltään sinooperi, tummempi on karmiini. Keltaiset ovat kadmium ja kromi. Kirkkaampi ja vaaleampi keltainen on nimeltään kadmium, tummempi kylläisempi keltainen on kromi. Varsinainen pääväri muodostuu molempien värien, tumman ja vaalean sekoituksena. Oppilaan ei välttämättä tarvitse oppia värien nimityksiä, mutta välivärejä sekoittaessa on hyvä tiedostaa mikä vaikutus on sillä valitseeko pääväriparinsa "tummemmasta" vai "vaaleammasta" pääväristä. Värien sekoittamiseen ja tutkimiseen kannattaa rohkaista. Kuuluisan väriteoreetikon Josef Albersinkin (1979)  mukaan värien ja väreistä oppiminen omien havaintojen ja kokemuksen kautta edistää oppimista pysyvämmin kuin pelkkä teorian läpikäyminen. Myös luovuus kehittyy löytämisen ja  oivalluksen kautta.

Värit havaitaan yksilöllisesti. Esimerkiksi värin punainen mielikuvia  löytyy lähes yhtä monta kuin on punaista ajatteleviakin. Tämä perustuu muun muassa siihen, että ihmisen näkömuisti on paljon heikompi kuin kuulomuisti. Lisäksi värinimistömme on puutteellinen. Värejä, sävyjä ja vivahteita on lukemattomia, mutta värien nimiä vain kolmisenkymmentä. (Albers 1979.)
Vielä kun aletaan puhua pinkistä ja mintusta, ei voida todellakaan tietää millaista väriä tarkoitetaan. Ilmaisu menee entistä epätäsmällisemmäksi käytettäessä näitä "lempininimiä", tuntuu kuin värillä ei olisi niin suurta merkitystä. Väriä ikäänkuin väheksytään tai mitätöidään.

Väreillä kuitenkin on väliä ja vaikutusta. Ne vaikuttavat paitsi katsojaansa, ne vaikuttavat erityisesti toisiinsa. Värit ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja väriä ei voi havaita sellaisenaan, vaan ympärillä olevat värit tai väri vaikuttaa aina siihen. Toisin sanoen sama väri voi näyttää sen väriympäristöstä johtuen erilaiselta.

Josef Albers (1979) on tutkinut juuri tätä värien keskinäistä vuorovaikutusta. Tarkemmin hänen huomioihinsa värien käyttäytymistä koskien pääse tutustumaan kirjassa Värien vuorovaikutus, joka on suomenkielinen taskukirjapainos Albersin alkuperäisteoksesta Interaction of colours. Lyhyesti sanottuna Albers (1979) opettaa, että väri on taiteen välineistä suhteellisin ja se harhauttaa lakkaamatta. Värit muuttuvat jatkuvasti lähellä olevien muiden värien ja olosuhteiden, esimerkiksi valon, vaihdellessa.

 

Albers (1979) opastaa väriteorioihin muun muassa Goethen kolmion avulla. Hän pitää sitä yhtenä keskitetyimmistä väristä esitetyistä perusjärjestyksistä. Primääri- ja sekundäärivärien lisäksi kolmiossa näkyy kolme tertiääriväriä, eli pää- ja väliväreistä muodostuneet sekoitukset. Kolmiosta ovat löydettävissä komplementtivärit samoin kuin väriympyrästäkin.

Kuvataiteen tunnillamme maalasimme Goethen kolmion. Kuvista huomaa, että tertiäärivärien muodostuminen oli minulle vielä hieman hämärän peitossa. Niiden muodostuessa kahdesta väliväristä ja yhdestä pääväristä, ei alimmaisiin tertiäärikolmipihin tule enää ihan noin paljon punaista, kuin olen niihin omassa kolmiossani maalannut.

Mielenkiintoinen oli myös Goethen kolmion värien jaottelu psykologisemmasta näkökulmasta. Kolmion alaosaan jäävän sinisten ja vihreiden muodostavan suoran merkitystä ei löydy Albersin (1979) kirjasta, mutta Lokan (2017) mukaan se muodostaa niin sanotut tietoiset värit.

Albersin väriopin lisäksi toinen taidemaalareille paljon antanut väriteoreetikko on sveitsiläinen Johannes Itten. Ittenin Värit taiteessa on Albersin lisäksi yksi väriopin perusteoksia.
Johannes Itten oli samoilla linjoilla Albersin kanssa värien subjektiivisesta kokemisesta ja siitä, että ne vaikuttavat toisiinsa. Keskeistä Ittenin väriopissa on juuri värien vaikutus toisiinsa. Hän puhuu muun muassa seitsemästä värikontrastista eli väririnnastuksesta.

Värikontrastit Ittenin mukaan:
             1. Sävykontrasti eli värisävyjen rinnastus
                  Puhtaiden värien kontrasti, värejä väriympyrän vastakkaisilta laidoilta.
             2. Valöörikontrasti eli valoisuusrinnastus
                  Vaaleat värit nousevat kuvasta, tummat vetäytyvät. Tumman ja vaalean värin
                   vastakohtaisuus.
             3. Kulöörikontrasti eli lämpörinnastus
                 Kylmien ja lämpimien värien kontrasti. Ittenin mukaan lämpimin väri on
                 punaoranssi, kylmin sinivihreä. Lämpimät värit nousevat kuvasta esille,
                 kylmät värit vetäytyvät.
            4. Komplementtikontrasti eli vastaväririnnastus
                 Vastavärit korostavat toisiaan. Kohde nousee kuvasta esille sijoittamalla sen
                 lähelle vastaväriä.
            5. Kvaliteettikontrasti eli kylläisyysrinnastus
                Yhdistellään sekä puhtaita että murrettuja ja taitettuja sävyjä. Puhtaat värit
                 nousevat esiin, murretut ja taitetut vetäytyvät.
            6. Kvantiteettikontrasti eli määräalarinnastus
                Värillä on taipumus ottaa todellista kokoaan joko isompi tila tai vetäytyä.
                Yleensä puhtaat, lämpimät ja vaaleat värit laajenevat, murretut ja tummat värit
                vetäytyvät.
            7. Simultaanikontrasti eli samanaikaisuusrinnastus
                Katsoessamme väriä silmä alkaa samalla muodostaa sen vastaväriä. Emme näe
                värejä sellaisena kuin ne ovat, vaan vieressä oleva väri muuttaa aona värin sävyä.
                Esimerkiksi sinisen vieressä oleva vihreä saattaa näyttää todellista
                keltaisemmalta.

Väriopin pohdiskelu oli antoisaa. Tuntuu kuin ajan kuluessa moni asia olisi loksahtanut paikoilleen. Tätä blogikirjoitusta tehdessäni varsinkin Ittenin rinnastukset jäsentyivät mielessäni selkeämmin ja tarkoituksenmukaisemmin kuin parikymmentä vuotta sitten. Nuorempana taisin olla vähän kärsimätön pohdiskellakseni väriteorioita syvemmin. Vieläkin joistain värin suhteellisuuksien totuuksista herää vastareaktio. Väri kuitenkin havaitaan subjektiivisesti ja jokainen valitsee värit oman mieltymyksensä mukaan myös tekemiinsä kuviin. Maalatessa väri valitaan enemmän "musta tuntuu"-periaatteella, kuin jonkin väririnnastusteorian määräämänä.

Toisaalta näitä puhtaasti väriteoriaan perustuvia värikokeita kannattaa välillä tehdä. Kuten Alberskin (1979) totesi, visuaalinen välitys - ja kommunikointikyky laajenee kokeilemalla ja havainnoimalla. Värinnastukset eivät useimmiten ole kuvassa yksinään, vaan samasta kuvasta on löydettävissä useita kontrasteja. Tyylikeinona on mahdollista painottaa jonkin kontrastin pääpiirteitä, kuten esimerkiksi naivistit usein toteuttavat maalauksissaan sävykontrastin elementtejä. Itse huomaan pitäväni juuri sävykontrastiin painottuvista maalauksista niiden voimakkuuden vuoksi. Värit voivat parhaimmillaan saada haukkomaan henkeä. Maalatessani itse toteutan useimmiten kvaliteettikontrastia, kuten yllä olevasta sekatekniikalla tehdystä avaimenperäni kuvasta on havaittavissa.

Lähteet:

Albers, J. 1979. Värien vuorovaikutus. Vapaa taidekoulu. Helsinki.
Lokka, A. 2017. Luennot. Yliopistokeskus Chydenius.
Omat opiskelumuistiinpanot 1989. Kankaanpään Taidekoulu.
               

Sammakko- vai lintuperspektiivi?

18.5.2017

Hieman perspektiiviopista. Lähestyimme perspektiivioppia luennollamme ensin erottelemalla sammakko- ja lintuperspektiivin. Tämä riitti aiheuttamaan hämmennystä analyyttisessä opiskelijajoukossamme. Mikä ero niillä on ja mikä sen eron määrittelee, onko asiaan olemassa jokin kaava, jolla sen voisi selättää...? Yksinkertaistaen sammakko- ja lintuperspektiivin ero voidaan ajatella siten, että perspektiivi on näkökulma myös kuvataiteessa, se on keino näyttää kenen näkökulmasta maalaus on tehty. Jos se on tehty sammakon näkökulmasta, näyttävät asiat toisilta kuin linnun näkökulmasta.

Paperi, jolle kuva tehdään, on kaksiulotteinen. Jotta kolmiulotteisia asioita saadaan kuvattua kaksiulotteisella pinnalla, tarvitaan perspektiivioppia. Kuvan ulottuvuudet ovat todellisuudessa korkeus ja leveys. Kolmas ulottuvuus, tila tai syvyys, on illuusio, vaikutelma joka synnytetään perspektiivin avulla.

Horisonttiviivan paikan valitsemisella ei voi yksistään määritellä mikä perspektiivi on kyseessä. Näkökulman tuntuun vaikuttavat muut ympärillä olevat asiat. Pääsääntöisesti sammakkoperspektiivistä katsottuna näkyy paljon taivasta ja lintuperspektiivistä paljon maata, kun kuvataan maalla olevia kohteita. Mielestäni oleellista on ymmärtää horisontin käsite ylipäätään, missä se sijaitsee ja miten se näkyy. Toinen peruskäsite perspektiiviopissa on vertikaali, eli pystysuora. Perussääntö on, että yhden ja kahden pakopisteen perspektiivipiirustuksissa pystysuorat ovat aina pystysuoria.

Oppilaiden kanssa perspektiivipiirustukset on hyvä aloittaa yhden pakopisteen tehtävillä. Silmä harjaantuu näkemään pakopisteet ja viivat tilassa, kun alkuun harjoitellaan helpommilla tehtävillä. Useimmiten lapset kompastuvat perspektiivitöissään siihen, että he eivät muista tarkistaa pystysuoria viivojaan. Niinpä on tärkeää puhua käsitteista vertikaali ja horisontaali, pystysuora ja vaakasuora. Lyhennykset ja värien vaikutus tilan ja perspektiivin tunnussa tulevat myöhemmin.

Yhden pakopisteen perspektiivissä (keskeisperspektiivissä) kaikki katsojasta poispäin menevät viivat kulkevat samaan pisteeseen, joka sijaitsee horisonttiviivalla. Vaakasuorat viivat ovat vaakasuoria.
 Jos kohde kuvataan kulma (esimerkiksi talon kulma) kohti katsojaa tarvitaan horisonttiviivalle kaksi pakopistettä. Pakopisteet voivat sijaita kuvan ulkopuolellakin. Katsojasta poispäin menevät viivat kulkevat kohti pakopistettä ja vain horisonttiviivalla olevat viivat ovat vaakasuoria.
Kolmen pakopisteen perspektiivipiirustuksia ei todennäköisesti tehdä vielä alakoulun puolella, ellei joku innostu asiasta perinpohjin. On silti hyvä tietää, että pakopisteitä voi olla myös kolme. Tällöin katsoja katselee kohdetta viistosti joko alhaalta tai ylhäältä päin. Pakopisteistä kaksi sijaitsee horisonttiviivalla, kolmas on joko sen ala- tai yläpuolella.

                                                               Yksi pakopiste

Kaksi pakopistettä

                                       
                                                                  Kolme pakopistettä         kuvat Pixabay

Perspektiivipiirustukset kiinnostavat joitain oppilaita kovasti ja hyvin ohjattuna kaikilla on mahdollisuus saada perspektiivitöistä onnistuneita. Toiset oppilaat taas haluaisivat toteuttaa itseään kuvien kautta vapaammin ja perspektiivin "säännöt" koetaan rajoittavina. Perspektiivioppi on vain yksi osa- alue kuvataiteessa. Ilman sitä on mahdollista saada aikaan ilmaisuvoimaisia ja hienoja töitä, mutta toisaalta perspektiiviopin perusteista on hyvä olla tietoinen jos haluaa saada kuvaansa tilan tuntua, oli se sitten maisemassa tai sisällä.

Croquis eli pikapiirtämistä pölyliiduilla

17.5.2017

Tauon jälkeen kuvataiteen kurssi jatkui. Pidettyjen tuntien väliin mahtuu kuukauden mittainen opetusharjoittelujakso. Emme päässeet harjoittelussa juurikaan näkemään kurssitehtävänä ollutta kuvaamataidon työn aloitusta, koska työ jota he tekivät oli juuri valmistumassa ja muita kuvataiteen tunteja harjoittelujaksoon ei sisältynyt. Arki näyttäytyi karuudessaan: jos koulussa on vain yksi tila, jossa on mahdollista tehdä kuvataiteen töitä ja tämä tila jaetaan koko koulun kesken, ei kuvataiteen tunteja ole kuin silloin tällöin. Tulin melkein vihaiseksi opettajien sanoessa, että muissa opiskelutiloissa on kielletty muiden kuin puuvärien käyttö, koska sotkua ei saa tulla. Tässä nähdään hyvin, miten asioita arvotetaan. Jos rakennettaessa uutta koulua valitaan sellaiset materiaalit, joita ei voi puhdistaa vaikkapa vesiväreistä, ollaan aika kaukana kuvataidetta oppimisen välineenä käyttävästä kulttuurista. Taiteen, värien käytön ja luomisen pitäisi olla luonnollisena osana mukana kaikkea tekemistä ja oppimista. Oppiaineet kuten historia, uskonto, ympäristöoppi ja äidinkieli elävöityvät kuvataiteen keinoin. Väreihin pitäisi olla mahdollista tarttua milloin siltä tuntuu, eikä milloin kalenterin mukaan oikea tila siihen on käytettävissä.

Aiheena omalla tunnillamme harjoittelutauon jälkeen oli pikapiirroksen eli croquisin tekeminen. Aluksi verryttelimme kokeilemalla eri piirustustekniikoita eli yleisimmin piirustuksessa käytettäviä kyniä ja liituja. Perinteisen puuhiilen lisäksi esillä oli lyijykyniä, grafiittikyniä  ja ruskohiilen liituja eri asteikolla. Tutut saviainepohjaisten ruskohiilten värit kulkevat punatiilin värisestä tummaan umbraan, uudempi täsmennystieto minulle oli se, että liidut valkoisesta mustaan luetaan myös ruskohiileksi tai ruskoliiduksi. Kuivapastelliliiduista, joissa sideainetta on hieman vähemmän, opettaja käytti hauskaa nimitystä pölyliidut.

Kokeilussa ruskoliituja ja hiilikynä uutuus!

Hiilikynä on puuhiili lyijykynän kuoressa. Kiinnostava uutuus minulle, sopii varmasti piirtämiseen ja hahmotteluun kivasti, mutta jotenkin jälki ei kuitenkaan vastannut kunnon hiilellä piirtämistä. Oli hankala päättää, millaisen otteen siitä ottaisi, jotta hallinnan tunne viivassa säilyy. 

Verryttelyn jälkeen aloimme piirtää kahdeksan minuutin croquis-piirroksia. Paperi oli tehtävään melko pieni eikä ensimmäisten piirrosten pöytätasolla tekeminen ainakaan parantanut tulosta. Päädyinkin hakemaan itselleni piirustustelineen ja piirsin loput pystyasennossa.

Onni Oja (1957) ohjaa kirjassaan Piirtämisen  taito aloittamaan elävän mallin piirtämisen varsin nopeilla 3-5 minuuttia kestävillä asennoilla. Alussa piirros kannattaa tehdä pelkästään ääiriviivoilla. Valöörit tulevat myöhemmin.

Guercinon tussipiirros kirjasta Piirtämisen taito (Oja 1957)

  

Kasvohahmotelma. Kasvojen piirtämisessä on hyvä muistaa muutama knoppi. Silmien väliin tulee jättää tilaa noin silmän leveyden verran, otsa ottaa kallosta noin puolet ja korvat alkavat suunnilleen silmän tasolta. Suun piirtämisessä tärkeämpää on huulien välinen rako eivätkä huulten ulkoreunat.

Nopeat croquis-piirrokset rentouttavat piirtäjää ja pakottavat poimimaan olennaisen. Pikapiirtäminen mallista kehittää myös silmän ja käden yhteistoimintaa. Lapset voisivat piirtää croquita toisistaan, erilaisia asentoja voisi harjoitella myös piirustusnuken avulla. Se ainakin pysyy paikallaan. Liikuntatunnilla olimme harjoitelleet ihmispatsaiden tekemistä. Niitä voisi olla myös hauska piirtää. Pikapiirustusta käden rentouttamiseksi ja liiallisen itsekritiikin poistamiseksi voi tehdä muullakin tavalla. Voi esimerkiksi keksiä erilaisia aiheita, joita nostetaan purkista ja piirtämiseen annetaan tietty aika, vaikkapa kolme minuuttia. Lapsista on hauska vertailla, miten muut ovat saman aiheen pikapiirtäneet ja samalla havaitaan, että samaa aihetta voi kuvata monella tavalla. 

Pastellimaalauksen tekeminen on lähellä piirustusta ja mahdollistaa jäsennellyn työtavan. Se sopii hyvin sellaisille oppilaille jotka haluavat kontrolloida tekemistään ja kokevat värien yllättävän käyttäytymisen epäonnistumisena. Piirtäminen on nousussa myös nuorten taiteilijoiden keskuudessa. Mediassa on ollut esillä useita nuoria taiteijoita, jotka käyttävät tekniikkanaan nimenomaan piirtämistä. Kaivan nimiä esiin heti kun muistan....On hienoa, että piirtämistä arvostetaan edelleen. Kuten Onni Ojakin (1957) sanoo, on luotettava piirustustaito kaiken kuvataiteellisen työskentelyn varma perusta. Toisaalta Oja on myös varsin rajaava, hänen mielestään piirtäjän täytyy olla lahjakas,  jotta piirtämisestä olisi mitään iloa itselle tai toisille.  Tässä olen hänen kanssaan täysin eri mieltä. Lähes jokainen on rakastanut piirtämistä lapsena. Se ilo tulisi säilyttää koko eliniän, jokaisella on oikeus ilmaista itseään myös kuvin ja saada näin syvyyttä omana itsenä olemiseen. 

Lähteet:

Oja, O. 1957. Piirtämisen taito. WSOY. Porvoo.